Osa 7

”Täällä voi ajelehtia olemattomuuteen niin ettei huomaakaan. Voi painua niin syvälle ettei tajua enää mistään mitään, ei itsestään eikä muista. Eikä palaa todellisuuteen päiväkausiin tai vaikka kuukausiin.”

Noora sulki päiväkirjansa ja jäi tuijottamaan valkoista seinää. Osasto oli hiljainen tähän aikaan aamusta. Noora istui Osaston ikkunalaudalla ja katsoi kuinka sairaalan työntekijät raahautuivat väsyneinä omille osastoilleen. Kello ei ollut vielä edes seitsemää. Osaston uniongelmaiset odottivat potilaskeittiön avautumista, Noora vain istui ja katseli ensimmäisiä lumihiutaleita jotka satoivat maahan. Ensilumi. Kiva huomata sellainen mielisairaalasta käsin.

Miten tähän tilaan taas päädyttiin? Noora ei ollut saanut kesätyöpaikkaa, harrastukset eivät kiinnostaneet ja pikkuhiljaa se oli taas lipsunut alkoholin ja lääkkeiden sekakäyttöön. Siitä sitten taas pillit huutaen sairaalaan. Noora oli nyt pari viikkoa ollut yhtäjaksoisesti Osastolla, ensimmäisellä viikolla hän oli ottanut hatkat. Nooraa hymyilytti kun muisteli tapahtumia, vaikkei siinä tilanteessa naurattanut, mutta jälkikäteen ajateltuna tilanne oli hyvinkin koominen.

Noora oli päässyt lapsenvahdin kanssa ulos, joka raukkanen oli ollut opiskelija. Noora pystyi lähtemään opiskelijaa karkuun koska vain. He olivat opiskelijan kanssa lähteneet kauppaan ja kaupan pihassa Noora sanoi opiskelijalle: ”Sori. Mä lähden nyt.” Noora lähti juoksemaan, katsoi taakseen ja huomasi opiskelijan kaivavan kännykkää taskustaan joka oli sen merkki, että opiskelija soitti Osastolle. Eli aikaa ei ollut paljon ennen kuin koppalakit tulisivat perään.

Noora kiersi ja kaartoi jokaisen mutkan mitä keskustasta löytyi, vältelläkseen mahdollisimman hyvin maijoja. Suoraa reittiä matkahuoltoon olisi ollut vain pari hassua kilometriä, mutta Noora teki viiden kilometrin mutkan päästäkseen matkahuoltoon. Maijoja ei näkynyt. Noora oli tarkistanut etukäteen bussien aikataulut, hyppäsi bussiin ja ajoi kotiinsa. Kotona hän sulloi rinkkaan niin paljon tavaraa kuin ajatteli tarvitsevansa, lämpimiä vaatteita, alusvaatteita, sukkia, shampoot, hammasharja ja lapaset, dosetin hän heitti vielä päällimmäiseksi ja näin matka tien varteen sai alkunsa.

Ei mennyt kauaa kun ensimmäinen autoilija otti Nooran kyytiin ja Noora huokaisi helpotuksesta – yhä vain kauemmaksi ja kauemmaksi Osastosta – vapaus!
Kalajoella hän hyppäsi viimeisen auton kyydistä pois ja ajatteli että nyt olisi aika etsiä yöpaikka. Kellokin oli jo ties mitä. Noora oli pitänyt puhelimensa kiinni koko matkan – vittuako ne Osastolta soittelevat perään… Noora talsi SaniFaniin ja vuokrasi edullisen pienen mökin yöksi. Uni vain ei meinannut tulla vaikka normaalien iltalääkkeiden lisäksi hän oli ottanut muutaman Tenoxin. Ajatukset pyörivät ympyrää – mihin seuraavaksi? Noora aukaisi puhelimensa eikä mennyt aikaakaan kun se soi. ”B12” Noora luki näytöltä. Hetken epäröinnin jälkeen hän päätti vastata puheluun. ”Noora.”  ”Missä helvetissä sä olet?” Juhan kiukkuinen ääni kysyi. ”Mitä helvettiä sä töissä teet?” Noora vastasi kysymykseen kysymyksellä. ”Mulla on yövuoro, unohtuiko?” Noora kirosi itsensä kun ei ikinä muistanut Juhan työvuoroja. ”No… mä olen aika kaukana sieltä.”  ”Eli missä?” Juha tiukkasi. ”Luuletko sä oikeasti että kertoisin sen sulle?”  Juha oli hetken hiljaa. ”Noora, kuuntele nyt. Susta on tehty taas virka-apu pyyntö, pollarit etsii sua kaikkialta.”  Noora vastasi: ”Turha etsiä, mä olen niin kaukana jo sieltä.”  ”Sä sabotoit hoitosi taas kerran tällä tempauksella. Miksi sä Noora teet tällaista? Mikset vain voisi nätisti kärsiä kakkusi ja jatkaa taas siitä mihin jäätiin?”  Noora raivostui. ”Luuletko sä, että kärsin kakkuni vapaaehtoisesti ja nätisti? Haista vittu! Sä et tiedä mitä on olla pöydän toisella puolella, sillä puolella, jonka elämästä päättävät toiset ihmiset. Sun kaltaiset ns. ”ammatti-ihmiset” luulevat tietävänsä mikä mulle milloinkin on parhaaksi enkä saa tehdä omaa elämääni koskevia päätöksiä! Arvaa miltä se tuntuu!? Voin kertoa hyvällä omallatunnolla että se ei todellakaan tunnu hyvältä. Miksen mä muka saisi elää elämääni niin kuin haluan vaan AINA on joku säätelemässä sitä. Meidänkin piiskasuhde toimisi täydellisesti ellei olisi Osastoa sotkemassa kuvioita. Aina kun mut kiikutetaan Osastolle, sä muutut viralliseksi paskaksi joka nuolee Osaston lääkärin persettä kaikissa päätöksissä!”  Langalla tuli jälleen hiljaisuus. Juha alkoi puhumaan rauhallisella äänellä. ”Tämä Osasto jakso oli taas aiheellinen niin kuin itsekin tiedät. Sut TAAS kannettiin Osastolle koska olit niin tajuttoman sekaisin ettet tiennyt suurin piirtein edes omaa nimeäsi. Et tunnistanut muakaan vaikka olin sun seurana vatsahuuhtelussa, olin mukana viemässä sua Osastolle. Nythän sä voitkin sitten kertoa mitä kaikkea sä vedit sinä iltana?” Noora mietti. Kertoisiko totuuden vai lieventäisikö sitä? Noora päätti kertoa totuuden. ”Vedin 800mg Truxalia, 450mg Opamoxia ja 500mg Seroquelia.” Juha huokaisi. ”Luojan tähden tyttö rakas. Onneksi sut saatiin ajoissa hoitoon. Mutta niin kuin sanoin, tiedät varsin hyvin miksi tämänkertainen Osasto jakso oli ansaittu.”

Noora mietti. Olihan se totta. ”Joo, onhan se ansaittu. Mutta sunkin pitäisi ymmärtää miksi lähdin hatkaan. En mä HALUA olla Osastolla.”  ”Noora, kertoisit missä olet.” Juha pyysi. ”Vitut!” Noora vastasi ja löi luurin kiinni ja sammutti puhelimen.

Aamulla Noora jatkoi matkaansa. Peukalo pystyyn ja maailma oli avoin. Noora rakasti sitä tunnetta. Noora liftasi Pyhäjoella ja hänet otti kyytiin vanhempi herra. Kuski kysyi: ”Et kai sä millään karku matkalla ole? En halua sotkeentua sellaiseen.” Noora tukahdutti hihityksensä ja vastasi täysin pokeri naamalla: ”Ei, en ole, kunhan haluan katsella mitä maailmalla on tarjottavana.” Matka jatkui ja Noora päätyi Ouluun Tupoksen ABC:lle. ABC sijaitsi moottoritien varressa, rekkakuskien taukopaikka josta Noora tiesi että saisi kyydin mihin päin Suomea tahansa. Hän jäi passiin ABC:n taakse ja kävi jokaiselta tulevalta rekalta kysymässä mihin päin Suomea tämä oli matkalla. Noora halusi pohjoiseen, mutta kaikki rekat tuntuivat menevän etelään.

Ilta alkoi tehdä tuloaan ja Noora päätti, että seuraava rekka niin hän hyppää kyytiin oli tämä menossa sitten mihin päin Suomea tahansa.  Hän hyppäsi rahtarin kyytiin joka oli menossa Kokkolaan. Noora otti kengät pois jalastaan, nosti jalat kojetaululle ja alkoi laulamaan: ”Oon rekkamies, oon hitto soikoon! Ei tullu poliisii ei virkamiestä…” Rahtari hymyili ja sanoi: ”Ole vain niin kuin kotonasi”. Matka taittui ja Noora alkoi miettimään mihin hän jäisi yöksi. Hän mietti olisiko hänellä Kokkolassa ketään tuttua. Pietarsaaressa asui hänen eräs ystävänsä, nimeltään Eerika ja hän päätti soittaa tälle. ”Noora moi! Olen lifti reissulla, tulossa Oulusta ja saisin kyydin Kokkolaan. Voisitko tulla hakemaan mut sieltä terminaalilta?”  ”Joo, totta kai voin tulla. Koska olet Kokkolassa?” Noora kertoi ajan ja tytöt sopivat tapaamisensa. Puhelun loputtua rahtari sanoi Nooralle: ”Puran vain Kokkolassa kuorman ja jatkan siitä Pietarsaareen. Pääset kyllä kyydissä.” Noora ilahtui suunnattomasti ja soitti heti Eerikalle ja tytöt sopivat uuden tapaamisen.
Matka jatkui rahtarin kanssa jutellessa ja Noora ei ollut pitkään aikaan tuntenut itseään niin onnelliseksi. Onnellisuus sai kuitenkin pahan särön puhelimen soidessa. Eerika soitti.
”Ehkä sun ei kannatakaan tulla mun luokse” Eerikan ääni sanoi. Noora kysyi miksi ja Eerika vastasi: ”Kytät kävi just ovella sua kyselemässä.” Noora kalpeni. Miten ihmeessä? ”Kerroin niille etten tiedä susta yhtään mitään ja lupasin ilmottaa jos tiedän. Mitä nyt tehdään?” Eerika kysyi. Noora oli hetken hiljaa ja vastasi: ”Mä tulen nyt kuitenkin sun luo. Katsotaan sitten jatkoa.”

Nooran saavuttua Pietarsaareen Eerika oli häntä vastassa. He saapuivat Eerikan yksiöön ja pienen juttu tuokion jälkeen päättivät alkaa katsomaan elokuvaa. Puolessa välissä elokuvaa Noora ärähti: ”Ei vittu mä en jaksa leikkiä tätä vitun kissa ja hiiri leikkiä. Mä antaudun. Lähetkö sä mun mukaan kyttikselle?” Eerika oli heti valmis.

He saapuivat Pietarsaaren poliisilaitokselle. Noora soitti summeria monta kertaa eikä kukaan tuntunut vastaavan. Viimein talon takaa ajoi hänen eteensä maija. Noora hihkaisi poliiseille: ”Musta on tehty virka-apu pyyntö, veisittekö mut takaisin mielisairaalaan?” Poliisit katsoivat Noora pitkään hetken ja Noora tajusi, että tässä on pientä koomisuutta ilmassa. Poliisit olivat epäileviä ja Noora yritti selittää niin hyvin kuin osasi. Lopulta hän hermostui ja osoitti Eerikaa: ”Saatana te ootta mua käyneet kyselemässä tänään mun kaverin luota ja nyt te väitätte että mä puhun paskaa!” Poliisit vihdoin ja viimein pyysivät nähdä Nooran henkkarit, toinen poliisi palasi rakennukseen ja tuli hetken kuluttua ulos. ”Joo, kyllä susta on tehty virka-apu pyyntö” ja Nooran teki mieli nauraa. Niin koomista tämä koko juttu oli. ”Käytäntöhän on se, että sut täytyy viedä terveyskeskukseen josta lääkäri sitten päättää millä kyydillä lähdet takaisin sairaalaan” ja niin Noora ja Eerika hyppäsivät maijaan ja lähtivät terveyskeskukseen.

Päivystyksessä lääkäri kysyi Nooralta suostuisiko Noora taksi kyytiin jos lääkäri kirjoittaisi taksi lapun. Noora suostui mutta Eerikalla oli sanansa sanottavana: ”Et kyllä kirjoita sille mitään taksi lappua! Se hyppää taksista pois tai jotenkin muuten on kohta uudestaan mun ovella, lähetät sen ambulanssilla ja sillä hyvä.” Lääkäri kuunteli enemmän Eerikaa kuin Nooran selityksiä ja Noora istutettiin ambulanssiin ja matka kohti Osastoa alkoi.

Lanssipojat saattoivat Nooran Osaston ovelle asti. Noora painoi hitaasti ja harkitusti Osaston ovikelloa.
Juha.
EI EI EI!!! Juha siis oli tehnyt kaksi yövuoroa putkeen. Noora juoksi Juhan ohi omaan huoneeseensa Juhan jäädessä selvittämään paperi asioita lanssipoikien kanssa. Noora vaihtoi vaatteet ja kömpi peittojen alle. Toivottavasti Juha antaisi hänen olla rauhassa.
Ei mennyt kauaa kun Juha ilmestyi myrskyn merkkinä hänen sängyn viereen. ”Nyt likka alat selittämään! MIKSI sä lähdit hatkaan? MIKSI sä taas toimit kaikkia sääntöjä vastaan?” Noora selitti tyynen rauhallisesti ja sarkastisesti parin päivän tapahtumat. Noora hymyili ja naurahteli teennäisesti kertoessaan tarinaansa Juhan katseen muuttuessa yhä synkemmäksi. ”Mikä sua Noora vaivaa? Sä olet niin järkevä ja fiksu tyttö jos vain haluat olla ja silti sä käyttäydyt näin. Miksi Noora?”  Nooraa kiukutti. Eikö tuo saatanan taukki ymmärtänyt yksinkertaista asiaa? Eihän täällä kukaan pysty olemaan. Hullujenhuoneella tulee entistä hullummaksi. ”Ymmärrät varmaan mitä tästä seuraa?” Juha kysyi ja jatkoi: ”Tuo oli lapsellista ja pitkität tuolla vain kakkuasi. Luuletko että lääkäri päästää sut pois moisen tempauksen jälkeen? Sä olet niin kauan näitä laitoksia kiertänyt että pitäisi sun jo ymmärtää. Ja jos ei ymmärrys vielä ole mennyt perille niin autan sua ymmärtämään. Laske housut ja laita tyynyt lantion alle.” Juha sanoi taas sillä niin tajuttoman ärsyttävän rauhallisella tavallaan. Noora käpertyi syvemmälle peittoihin. ”NYT!” Juhan käsky kävi. Noora puri peiton alla huultaan. Lopulta Noora kaivautui peittojen seasta takaisin maailmaan, laski housunsa ja asetti tyynyn lantionsa alle. Ei kai tässä enää muukaan auta, hän mietti. Ja luoja kun hävetti. Tämä nöyrtyminen oli Nooran mielestä kaikkein pahinta – luonne kun ei ollut mistään nöyrimmästä päästä.

Juha irrotti housuistaan vyön. Remmiä Noora pelkäsi enemmän kuin mitään muuta. Remmi oli jotenkin kunnioitettava väline – ja samalla pelottava. Ehkä juuri siksi Juha valitsi kyseisen välineen. Ensimmäisen viiden jälkeen Noora jo meni laskuissa sekaisin. Noora päätti pysyä visusti paikoillaan mutta lyöntien jatkuessa Noora ei kyennyt siihen. Noora puri peittoa, yritti väistellä remmiä ja lopulta iskut sattuivat niin paljon että ne helpottavat kyyneleet pääsivät valumaan silmistä pois. Juha huomasi tämän mutta jatkoi silti. Noora itki, huusi armoa, välillä valahti sängyltä lattialle mutta nousi uudestaan asentoon Juhan niin käskiessä.

Vihdoinkin Juha lopetti ja otti Nooran kainaloonsa ja lohdutti itkevää tyttöä.
”Mä ymmärtäisin jos sä olisit tyhmä, mutta kun sä et ole tyhmä. Miksi sun Noora hyvä täytyy olla niin uppiniskainen?” Juha kysyi. Noora vastasi niiskutuksen seasta: ”Mä en halua olla täällä.”  ”Kyllä mä ymmärrän että eihän hullujenhuone nuoren naisen paikka ole.” Juha sanoi ja jatkoi: ”Mutta mikset sä ota apua vastaan silloin kun sitä tarjotaan?”
Noora vastasi: ”Koska täällä voi ajelehtia olemattomuuteen niin ettei huomaakaan.” ja jatkoi itkemistään entistä äänekkäämmin Juhan halatessa häntä lujemmin.

Osa 6

Noora käveli sairaalan puistossa ja istuutui pienen suihkulähteen reunalle. Kolmen kuukauden sairaalassa olon jälkeen kotiinlähtö tuntui vaikealta. Tuntui, että halusi vielä olla turvallisten seinien sisäpuolella, siellä ei mikään paha pääse satuttamaan, siellä sai olla täysin oma itsensä. Sai huutaa, itkeä, nauraa, tehdä vaikka kaikkea niitä yhtä aikaa jos siltä tuntui.  Nyt täytyisi palata kotiin, jossa ei ole mitään. Ei ihmistä, ei eläintä, ei koulua, ei töitä, ei niin mitään.
Noora kelasi mielessään kolmea kuukautta taaksepäin. Juha oli kerran raahannut hänet huoneeseen ja kysynyt, arvaako hän mistä on kyse? Noora mietti hetken ja kysyi: ”Lomista?” Juhan silmissä paistoi nauru. Ei, ei ollenkaan. Nyt on kyse mattoveitsestä. Noora lysähti sängylle Juhan kysyessä, sopiiko jos he ratsaavat huoneen? Kyllähän se sopii, mitäs muutakaan Noora olisi voinut sanoa? Juha ja toinen hoitaja penkoivat huoneen, kaapinpäälliset, sängynaluset, kirjojen välit, ilmastointiluukut, lampunpäälliset, vessan, petivaatteet. Vaatteet. Nooralla nousi sydän kurkkuun. Vaatteet. Tiesihän Noora missä mattoveitsi oli, mustien farkkujen taskussa. Mutta sitä hän ei suostunut hoitajille sanomaan. ”Mikäs tämä on?” Tuumasi toinen hoitaja löytäessään partaterän, Juhan taas löytäessä levyllisen rauhoittavia. Mutta mattoveistä ei ikinä löydetty. Löytöjen seurauksia Noora ei halunnut muistella, mutta pääasia että mattoveitsi pysyi tallessa. Noora virnisti muistolleen. Vahingon ilo on paras ilo.
Noora mietti, että tuntuu pahalta jättää kaikki ystävät tänne, joihin oli tutustunut tällä sairaalajaksolla. Siviilistä ei ikinä löytyisi samoin ajattelevia, samoin tuntevia ihmisiä. Mutta silti nekin ihmiset olivat niin erimaailmasta kuin hän. Yksinäisyys, siinäpä vasta sana, Noora mietti, nousi ja lähti kävelemään takaisin Osastolle päin.

”Mitäs meidän rokkipeikko?” Juha kysyi saapuessaan huoneeseen. ”Voisin alkaa säätämään jotain että saisin tarkkailun päälle eikä tarvisi lähteä kotiin.” Juha huokaisi. ”Tiedänhän minä, että kotiin lähtö ottaa koville, mutta yhdessä me selvitään siitä ja pikkuhiljaa sä taas huomaat sen, että kotona on hyvä olla. Niinhän on käynyt aina ennenkin.”  ”Mutta on vaikea ottaa taas vastuu itsestään.” Noora sanoi. ”Kyllä varmaan onkin, kun olet täällä taas kolme kuukautta viettänyt täysihoidossa, mutta kyllä me selvitään, eikö niin?”  ”Miksi sä Juha teet tätä? Autat mua?”  ”Eikös me niin olla sovittu? Ja koska mä välitän.” Juha sanoi ja jatkoi: ”Sulla näyttää olevan koko sun elämäsi täällä mukana, jos nyt vaikka aloitetaan siitä, että pakkaat tavarasi, niin mä heitän sillävälin nämä sun paperit ylilääkärin allekirjoitettavaksi?” Noora nyökkäsi ja Juha lähti.
Noora huokaisi. Kuinka paljon sitä voikin kertyä tavaraa kolmen kuukauden aikana? Vaatteita, kenkiä, kirjoja, levyjä, cd-soitin, vähän enemmän vaatteita. Noora pakkasi tavaransa, halasi ystäviään jäähyväisiksi ja lähti ovesta ulos kädessään paperi jossa luki: ”Katson, että mielenterveyslain 8:ssa pykälässä tarkoitettuja edellytyksiä tutkitun tahdosta riippumattomalle psykiatriselle sairaalahoidolle ei ole olemassa.” Noora hymyili ironisesti. Tämä lappu pitäisi kehystää. Harva pystyy sanomaan, että hänellä on terveen paperit.

Noora avasi kotiovensa, jätti tavarat eteiseen, keitti kahvit ja istuutui sohvalle kahvimukinsa kanssa. Samassa puhelin soi. ”Ronja moi! Joko sä olet kotona? Voiko tulla käymään?” Nooran teki mieli sanoa, ettei nyt, mutta ei halunnut loukatakaan Ronjaa.
Ei mennyt kauaakaan kun Ronja jo pimputti ovikelloa. ”Nyt järjestetään kotibileet kun oot taas normien maailmassa!” Ronja julisti intoa puhkuen. ”Kenen luona? Ei ainakaan mun.” Noora sanoi. ”Hei, älä nyt ole ilonpilaaja!”  ”En olekaan, mutta ensinnäkään mulla ei ole rahaa muutakuin tupakkaan ja sekin mun kuulemma pitäisi käyttää ruokaan. Toiseksi, mä olen jo yhden varoituksen saanut siitä kun ollaan täällä pidetty pippaloita, joten ei.”  ”No, tuota.. jos mä lainaan sulle rahat juomiin ja pidetään bileet mun luona?” Ronja yllytti. ”Mä sovin Juhan kanssa, tai oikeastaan minä en sopinut mitään, mutta se sanoi etten saisi juoda vähään aikaan, koska siitä kuulemma lähtee helposti alamäki.”  ”Tarviiko sun aina noudattaa niitä Juhan käskyjä?” Ronja kysyi. ”Kyllä mun tarvii.. mutta toisaalta…” Noora mietti. ”Ketä kutsutaan?” Noora virnisti ja tytöt alkoivat suunnitella bileitä. ”Pidetään ne mun luona.” Ronja sanoi ja Noora jatkoi: ”Haluaisin, että Osastolta tulisi yksi Sanni ja tietysti Toni, jos saan sen jostain kiinni, sillä on taas mania kausi meneillään. Lisäksi voisi kutsua koululta porukkaa, vaikka mä en enää virallisesti siellä olekaan. Jos pidetään ne huomenna, tulee kuka kerkiää.” Ja näin tytöt alkoivat soitella porukkaa paikalle. Koululta lupasi tulla 4 henkeä ja Sanni lupasi tulla jos saa ilta/yöloman.
Ronja lähti ja Noora jäi miettimään. Kyllä Juhan täytyisi ymmärtää, että Osastolta pääsyä täytyisi juhlistaa eikä siinä ole kysymys siitä, että jos juon, elämä alkaa mennä mettään. Sen vain täytyy ymmärtää. Noora päätti olla kertomatta Juhalle, ei sen tarvi kaikkia mun menoja tietää. En mä ole mikään holhottava. Osaan mä huolehtia itsestäni jos niin haluan. Ei mulla kyllä ole pienintäkään halua lähteä juomaan, mutta kun Ronja näytti olevan niin innoissaan. Näillä ajatuksilla Noora nukahti.

Noora heräsi seuraavana aamuna ja aamukahvien jälkeen mietti, että täytyisi siivota. Noora kuitenkin hylkäsi ajatuksen heti, Juha tulisi vasta torstaina, kyllä hän ehtisi.  Noora kulutti aikaa tietokoneella ja lähti käymään kaupungilla. Noora päätti kaikesta huolimatta käydä alkossa, sanoi Juha mitä tahansa. Selitän vaikka, että mun piti ostaa Ronjalle pullo kun olin sille velkaa. Noora poikkesi alkossa ja suuntasi kulkunsa Ronjan luo. Sanni oli jo ehtinyt paikalle. ”Moi! Miten sä jo täällä olet?” Noora kysyi ihmeissään. ”Mä otin susta mallia ja lähdin vapaakävelyltä hatkoille koska ne ei myöntäneet mulle edes iltalomaa.” Sanni sanoi jokseenkin tyytyväisenä itseensä. ”Kai sä tajuat, että sulta lähtee kaikki vapaudet kun palaat sinne takaisin?”  ”Tiedänhän minä, mutta nyt juhlitaan!” Sanni kailotti, korkkasi pullon ja bileet alkoivat.
Porukka alkoi valua paikalle. Ensin tulivat Riikka ja Päivi, pian heidän jälkeensä Harri ja Ilkka. Tonikin saapui tunnin jälkeen muista. Illan pimetessä porukka hyppi ja tanssi, juttelivat ja pitivät hauskaa. Mutta mitä enemmän humalaan Noora tuli, sitä enemmän häntä alkoi asiat vituttamaan. Ronja huomasi tämän ja sanoi Nooralle, että jaksaa edes niin kauan kuin porukkaa on paikalla. Kun muu porukka lähti baariin, Ronja ja Noora jäivät kahdestaan. ”Mikä sua vaivaa?” Ronja kysyi. Noora kertoi pahasta olostaan, siitä kuinka siviiliin palaaminen ei tuntunut hyvältä ja kuinka hänellä oli jotenkin turvaton olo. Noora kertoi asioita joista ei ollut koskaan ennen uskaltanut Ronjalle kertoa. Ja mitä enemmän hän kertoi, sitä pahempi olo hänelle tuli. Noora naurahti ironisesti: ”Ja juttelemisen muka pitäisi auttaa. Paskat.”  Noora alkoi olla sammumispisteessä ja ilmoitti lähtevänsä kotiin. ”Mutta sä voit jäädä tänne yöksi! Millä sä ajattelit mennä kotiin kun bussitkaan eivät enää tähän aikaan kulje? Tästä on viitisen kilsaa sun kämpille!”  ”Mitä sitten?” Noora kysyi ja jäi tuijottamaan Ronjaa. ”No, jos sä haluat kerta kotiin, niin mä lähden saattamaan sua.” Ronja ilmoitti.

Noora huojui ja yritti kävellä, välillä kompastuen ja pusikkoon lentäen. Ronja käveli vierellä, nosti Nooran aina pusikosta pois ja yritti taluttaa humalaista ystäväänsä. Kahden kilometrin jälkeen Ronja luovutti. Hän katsoi maassa makaavaa ystäväänsä ja mietti mitä tekisi. Ronja päätti tehdä ilkeästi ja kaivoi Nooran laukusta tämän puhelimen. Hetkenpäästä uninen ääni vastasi: ”Juha.”  ”No Ronja tässä hei, Nooran paras ystävä.” Siinä samassa Juha ei enää ollut uninen ja kysyi: ”Mitä on tapahtunut?”  ”No me oltiin vähän juhlistamassa Nooran pääsyä siviiliin, mutta Noora joi vähän liikaa ja nyt me ollaan tässä Marttilan kohdalla menossa sen kämpille päin ja se päätti sammua keskelle käytävää. Mä olen suurin piirtein kantanut sitä tässä parin kilometrin matkan, mutta mä en ihan oikeasti jaksa enempää. Voisitko sä tulla hakemaan sen?”  ”Tietenkin mä tulen. Oottakaa siinä.” Ronja sulki tyytyväisenä puhelimen ja kuiskasi Nooran korvaan: ”Juha tulee hakemaan sua. Se ei kuulostanut oikein tyytyväiseltä.” Noora kuuli muttei jaksanut kiinnittää huomiota asiaan.
Juha poimi heidät kyytiin, vei Ronjan kotiin ja alkoi puhua Nooralle. ”Mä olen aika pettynyt suhun.”  ”Mulla oli paha olo ja mä halusin kotiin.” Noora mutisi. ”Silti sä rikoit sääntöjä.”  ”Mitä sitten?”  Noora kysyi ja nukahti. ”No, jutellaan tästä aamulla.” Juha sanoi enemmän itselleen kuin Nooralle. Juha soitti työkaverilleen, Tommille, ja kysyi pystyisikö hän tekemään hänen aamuvuoronsa. Tommi lupasi.
Juha enemmän kantoi kuin talutti Nooran asuntoon, peitteli tytön sänkyyn ja toi ämpärin varmuuden vuoksi. Itse hän haki kaapista peiton ja tyynyn ja nukahti sohvalle.

Noora kömpi aamulla peittojensa välistä ja suunnisti kulkunsa parvekkeelle. ”Sitä tuli eilen näköjään otettua vähän enemmänkin?” Noora kääntyi hitaasti. Hän tuijotti sohvalla istuvaa idioottia. Voi vittu. ”Eikö sulla pitänyt olla tänään aamuvuoro?” ”Piti, mutta sain vaihdettua sen Tommin kanssa. Menen tänään yöhön.” Noora tuijotti edelleen jonka jälkeen hän kääntyi hitaasti ja hiipi parvekkeelle polttamaan päivän ensimmäiset savut. Kun Noora tuli takaisin, Juha pyysi häntä istumaan viereensä. ”Meidän pitää jutella.” Noora istui hiljaa. ”Miksi sä lähdit juomaan?”  ”Se oli Ronjan idea.” Noora mutisi. ”Sillä ei ole mitään väliä kenen idea se oli, sillä on vain väliä, että sä rikoit tieten tahtoen taas meidän sopimusta.”  ”Mä en sopinut mitään.” Noora sanoi ja tunsi kuinka pieni suuttumus ilmestyi hänen olkapäälleen, kuin kuiskaten: ”Olen täällä jos tarvitset!” Juha jatkoi: ”Mutta ne kaikki säännöt joita olen sun elämääsi laittanut, ovat vain sinun parhaaksesi, eivätkä ne ole mitenkään kohtuuttomia vaatimuksia. Sä tiedät sen.” Noora istui hiljaa ja kihisi raivosta. Lopulta Noora nousi pystyyn ja paiskasi ensimmäisen käteen sopivan esineen seinään, joka sattui olemaan aukinainen mehupurkki ja huusi: ”Vittu mikä sinä olet määräämään koska mä saan juoda ja koska en! Mä juon silloin kun huvittaa! Varsinkin jos mulla on yhtä paska olo kuin eilen! Sä et voi määrätä mitä mä teen ja koska! Mä en ole mikään saatanan holhottava kakara! Itekin kuitenkin juot ja sitten sä muka kiellät sen multa! Miksi?” Noora lysähti sohvalle. ”Joko sä sait purkaa itseäsi tarpeeksi?” Juha kysyi rauhallisesti. ”Joo” Noora mutisi ja hautasi päänsä polviin. ”Ensinnäkin, mä olen vain huolissani susta ja tiedän mihin tuo alkoholinkäyttö saattaa johtaa. Toiseksi, itse sanoit, että sulla oli eilen paska olo, joten tiedät itsekin, että silloin ei kannattaisi juoda. Kolmanneksi, kyllä mä toisaalta voin määrätä mitä sä teet ja koska, niin kauan kunnes sinä purat sopimuksen. Neljänneksi, näköjään sä olet holhottava kakara, kun sammut jalkakäytävälle. Viidenneksi, kyllähän minäkin juon, mutta se pysyy aina tietyissä rajoissa. Kuudenneksi, sä käytit sun vähät rahat viinaan, millä sä aiot elää?” Noora istui hiljaa. Juha jatkoi: ”Haepas se hiusharja sieltä vessasta. Aloitetaan sillä.” Noora haki hiusharjan, muttei antanut sitä Juhalle. ”Anna se tänne.” Juha sanoi. ”Eikö tästä voisi vielä puhua?”  Noora yritti. ”Ei.” Kuului tyly vastaus. Noora antoi harjan Juhalle. 

Harja alko tehdä tylyä työtään, jonka päälle iskostui remmi, jonka jälkeen oli vitsan vuoro. Kun selkäsaunan jälkeen Noora kävi tupakalla, Juha pyysi häntä jälleen istumaan viereensä sohvalle. ”Ei enempää, Ihan oikeasti.” Noora sanoi ja pillahti melkein uudestaan itkuun. ”En mä sitä meinnanutkaan. Ajattelin, että juteltaisiin, ihan oikeasti.” Juha sanoi ja jatkoi: ”Mä olen vain niin pirun huolissani susta.”  ”Ei sun tarvi olla. Kyllä tämä tästä taas alkaa suttaantumaan, on vain niin helvetin turvaton olo ilman Osastoa, enkä mä sille terapeutillekaan pysty mistään puhumaan. Kestää aikansa, että mä taas totun tähän yksinäisyyteen.”  ”Et sä ole yksin, muista se. Kyllä sä selviät. Me selvitään yhdessä. Sä voisit esimerkiksi alkaa kattelemaan jotain kesätyöpaikkaa tai hankkia uuden harrastuksen. Sulla on ystäviä, kuten Ronja, ilman Ronjaa sä luultavasti olisit nukkunut siellä puskassa tai vaihtoehtoisesti putkassa. Et sä ole yksin tyttö pieni.”
Noora huokaisi. Ehkä normien maailmassa ei olekaan niin paha elää. Kivuliasta kyllä.

Osa 5

“Toiset pitää sua viisaana, toiset hulluna..”  Toni lauloi Mikon ja Juicen biisiä.
“Turhaan kumpaakaan mielipidettä on oikaista..”  Noora jatkoi. Toni oli löytänyt vanhan harrastuksensa, kitaran. Osastolla oli vanha akustinen kitara jonka Toni oli virittänyt ja he lauloivat täydestä sydämestään kaakeloidussa tupakkahuoneessa -hyvä akustiikka.
“Mä pääsen luultavasti ylihuomenna siviiliin.” Toni sanoi laittaessaan kitaran sivummalle. “Höh. Heti kun alkaa olla hauskaa, toinen lähtee.” Noora tuumasi. Tottahan se oli. Silloin kun ihminen alkoi nauramaan ja hymyilemään Osastolla, lääkäri tuumasi, että tuo alkaa olla terve, kirjoitetaan hänet ulos. Tonillakin oli näköjään lääkkeet tehneet tehtävänsä, niin vaikeaa kuin se oli Tonista sanoakin, Toni oli jopa seesteisen oloinen. Pieni katkeruuden siemen iti Nooran päässä, hän joutui jäämään kun toinen lähtee. Ketään muuta “täysjärkistä” ei Osastolla sillä hetkellä ollutkaan, Tonin lähdettyä Osastolla tulisi hiljaista ja ikävää.
Noora oli ollut nyt Osastolla kuukauden. Opo oli käynyt ja tuonut Nooralle tehtäviä että hän pysyisi muiden mukana ja kysellyt Nooran vointia.

“Mä haluan lähteä kotiin.” Noora sanoi Juhalle omahoitaja keskustelussa. Juha kohotti kulmakarvojaan. “Mistäs moinen?”  “Mä en kuulu porukkaan.”  “Sähän tiedät että pakkohoitopäätös on voimassa 3kk?”  “Tiedän tiedän, mutta oon myös kuullut että se voidaan purkaa todella hyvästä syystä.” Noora yritti.  “Alkaa pikkuhiljaa turhauttamaan tämä paikka.”  “Mä uskon sen, mutta epäilen ettei lääkäri ole samaa mieltä.”  “Miksei?” Noora kysyi. “Sen sun parinviikon takaisen kilahtamisen.” Juha sanoi. “Mutta se oli silloin se. Nyt on kaikki taas hyvin. Miksen mä voisi päästä kotiin? Vittu mä haluan pois täältä!”  “Sori.” Noora lisäsi kun huomasi kiroilleensa ja Juhan ilmeen. “Voisin kotona huutaa ja raivota, kiroilla ja polttaa tupakkaa niin paljon kuin sielu sietää.” Noora mutisi. “Luuletko että se onnistuisi kotona?” Juha kysyi ja Noora tunnisti Juhan äänessä sen tutun ja pelottavan vivahteen. “Et sä ole mua koko aika vahtimassa.”  “En olekaan, mutta raha-asioissa huomaan heti jos olet käyttänyt rahaa tupakkaan tai viinaan. Tästä on puhuttu, älä ala vänkäämään nyt vastaan.”  Noora pysyi hiljaa. “Ja tämän keskustelun perusteella et munkaan mielestä ole valmis lähtemään kotiin.” 
“Mä alotan sitten nälkälakon.”  Noora tuumasi. Juha huokaisi ja hautasi päänsä käsiinsä. Hetken hiljaisuuden jälkeen Juha katsoi Nooraa ja sanoi: “Muistatko silloin muutama vuosi sitten kun painoit 41kg ja me jouduttiin laittamaan sut letkuruokintaan? Siihenkö sä alat taas pyrkimään?”  Juha kysyi. Noora vältteli Juhan katsetta. “No, en. Mutta jos mä en kerta pääse täältä pois muuta kuin vasta kahden kuukauden päästä, eikö se ole silloin yksi ja sama miten käyttäydyn? Säkin oot tommonen vitun pilkunnussija, sä et edes halua esittää Osaston lääkärille asiaa, että jos mä pääsisin pois kun on mennyt jo niin kauan hyvin! Osaston lääkärikin on täys pelle, se ei tajua mistään mitään! Ja miksi sun pitää olla tommonen kusipää että hylkäät saman tien mun ehdotuksen pois pääsystä? ” Noora puri huultaan ettei sanoisi mitään pahemmin. “Luuletko, että olen samaa mieltä kanssasi kun uhkailet kilahtamiskohtauksella ja syömättömyydellä?”  “Niin mutta kun sä olet niin vitun…”  “Neukkariin nyt vai myöhemmin?” Juha kysyi Nooran mielestä turhan painokkaasti. “Myöhemmin.” Noora vastasi hiljaa ja laski katseensa maahan. “Toivottavasti ei myöhemminkään.” Juha sanoi ikään kuin itselleen ja lähti. Päivän omahoitaja keskustelu oli ohi.

Noora heittäytyi selälleen sängylle. Miksi se aina uhkaili neukkarilla vaikka ei hänen mielestään ollut mitään syytä? Olihan hän taas kiroillut ja sanonut kaikenlaista mutta silti. Luojan kiitos, sain kuitenkin itseni hillittyä. Ehkä tämä tästä alkaa suttaantumaan. Tosin syödä en aio. Kosto on suloinen. Tosin se taas voi johtaa vaikka mihin, mutta jos toinen ei tule vastaan, en tule minäkään.

Nooran oveen koputettiin. “Moikka!” Ronja tervehti kun astui huoneeseen. “Mitäs piirille kuuluu?”  “Vittuakos tässä. Hoito jatkuu vielä pari kuukautta, jos tätä edes hoidoksi voi sanoa.”  “Miten niin?” Ronja kysyi ja kaivoi laukustaan Nooralle muutaman tupakka-askin minkä Noora oli pyytänyt tuomaan. “Mua vain säilötään täällä. Kaikki on mennyt jo pari viikkoa hyvin ja siltikään se vitun kusipää ei viitsi edes ehdottaa Osaston lääkärille että pääsisin lähtemään.”  “Kuka? Se sun omahoitaja vai?” “Just se. Se osaa joskus olla niin vitun ärsyttävä.”  “Mitä se muuten teki siellä Kellarissa silloin kun se yhtäkkiä pemahti sinne eikä sua enää näkynyt sen jälkeen?” Noora tunsi kuinka pieni puna alkoi nousta poskille. “No… se… se nyt on vaan halus jutella.”  “Sä lupasit kertoa sitten joskus, eli siinä oli jotain muutakin. Kerro!”  “En mä nyt… mä kerron joskus myöhemmin.” Noora sanoi vaivautuneena. “Ei kun nyt! Tässä alkaa mielenkiinto heräämään kun sä et halua kertoa.” Ronja yllytti. “No… meillä on yks juttu… se on… se on vähän niin kuin mun kasvattaja..”  “Siis mikä?” Ronja kysyi silmät suurina. “Niin, se antaa mulle piiskaa jos mä en ole nätisti tai oon säheltänyt jotain niin kuin silloin kun tulin hatkoilta Kellariin tai jotain muuta vastaavaa.”  “Piiskaa? Siis niin kuin lapselle vai siis mitä sä tarkoitat?” Ronja kysyi silmät entistä suurempina. “No, niin. Joskus kun mä käyttäydyn kuin kakara, niin se kohteleekin mua kuin kakaraa.” Ronja vihelsi hiljaa. “En oikein osannut varautua tällaiseen. Eikö se satu?”  “Tietysti se sattuu, eihän siinä muuten olisi mitään ideaa.”  “Ja sä hyväksyt sen?”  “Niin. Oli vähän pakko. Ja oon saanut sen ansiosta raha-asiat kuntoon ja sillä uhkailu on saanut mut joskus jopa miettimään ennen kuin teen mitään älytöntä. Tänään meinasi olla kilahtaminen lähellä, mutta sain hillittyä itteni. Onneksi se on huomisen vapaalla ja tulee lauantaina iltaan, ehkä tilanne taas vähän rauhottuu.”  “Oot sä kans aikamoiseen juttuun ittes lykännyt.” Ronja totesi. “Mutta jos tarkoitusperät toimii, niin eikö se ole silloin hyvä juttu?”  “Niin no, niin varmaan.” Ronja sanoi päätään pudistellen.
Noora ja Ronja kävivät vielä juomassa teetä ja polttamassa yhdet tupakat kunnes vierailuaika päättyi ja Ronjan täytyi lähteä. “Mä tulen joku päivä ens viikolla” Ronja vielä huikkasi ovenraosta.

“Etkö sä tule iltapalalle?” Jyri huikkasi. “En mä, söin päivällisellä niin hyvin.”  Noora valehteli ja tiesi että tämä ruokailu ei vielä herättäisi huomiota. Noora laittoi nälkäisenä nukkumaan ja huokaisi helpotuksesta, huomenna ei tarvisi riidellä Juhan kanssa mistään.
Noora heräsi perjantaina aamuna kun Petri tuli pyytämään aamupalalle. “Nukun vielä vähän.” Noora mutisi peittojen seasta ja jatkoi uniaan. Noora heräsi sopivasti lounaalle ja skippasi sen sanomalla ettei ikinä herättyään syö mitään. Päivällinen tuottaa jo ongelmia, Noora mietti ja yritti keksiä sopivaa tekosyytä siihen miten hän voisi skipata senkin. Päivällisaika tuli ja Jyri tuli pyytämään Nooraa syömään, kun Noora sanoi ettei ole nälkä ja hautasi päänsä lukemaansa kirjaan, Jyri istahti sängyn vieressä olevalle tuolille ja sanoi: “Juha oli kirjoittanut eilen rapsaan, että sä aiot alkaa taas syömättömyyden. Miksi?”  “Ei vain ole nälkä.” “Tulet ainakin istumaan pöytään.”  “Ja miksi tulisin jos ei kerran ole nälkä?”  “Koska ruokailuun kuuluu tulla. Sehän lukee sun hoitosopparissakin.” Noora laittoi kirjan syrjään ja lähti ruokasaliin. Noora istui pöydässä tasan minuutin, jolloin nousi pöydästä ja lähti tupakalle. Siitäs saivat, Noora ajatteli virnuillen.
“Iltapalalle! Nyt heti!” Kuului Jyrin ääni ovelta. Noora ei sanonut mitään. Kun iltapala oli ohi, Jyri tuli juttelemaan. Antaisi olla, Noora ajatteli mutta ei toivottanut Jyriä kuitenkaan helvettiin. “Mikset sä syö?”  “Se on ihan mun oma asia.” Noora vastasi. “Tämä juttu alkaa olla meidänkin asia siinä vaiheessa kun olet yli vuorokauden syömättä.”  “Mene pois, mä en nyt halua puhua tästä.” Noora sanoi ja yritti rauhoitella itseään. “Mietippäs taas mitä Juha sanoo siinä vaiheessa kun saa kuulla ettet ole syönyt?”  “Se on mun ja Juhan välinen asia.”  “Tekisi mieli antaa sulle selkään saman tien, mutta jätetään se Juhan harteille.” Jyri sanoi ja lähti pois.
Noora jäi miettimään huomista keskustelu hetkeä Juhan kanssa. Mitä siitäkin taas tulisi? Kaksi jästipäätä kohtaa eikä kumpikaan anna mielipiteissään periksi?

Kello puoli kolme lauantaina Juha asteli Nooran huoneeseen, otti tuolin ja sanoi: “Mitä sä täällä taas pelleilet?”  “Mä alotin nälkälakon.”  “Ja minkä takia?” Juha kysyi pientä suuttumusta äänessään. “Sä et suostu edes kysymään lääkäriltä pääsisinkö mä pois joten mä maksan samalla mitalla.” Noora vastasi tyynen rauhallisesti. “Luuletko sä että Osaston lääkäri päästää sut noin vaan pois tämän pelleilyn ansiosta?”  “En luule, mä tiedän.”  “Älä viitsi Noora olla lapsellinen. Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin ettet pääse lähtemään, etkä tällä menolla vielä pitkään aikaan. Päivällisen tulet syömään, siitä ei edes puhuta.”  “Hah! Älä äijä unta näe.”  “En näekään. Tiedät mitä tapahtuu jos et tule.” Ja niillä sanoilla Juha lähti huoneesta.
Vähän ennen päivällistä Noora pyysi opiskelijaa päästämään hänet ulos ja opiskelija päästi, koska ovessa luki potilaiden nimet joilla oli vapaakävely. Tyhmä, Noora virnuili. Noora mietti seuraavaa siirtoaan. Voisin mennä takaisin päivällisen jälkeen, voisin mennä vasta iltapalan jälkeen, tai oikeastaan voisin mennä vasta yhdeksän jälkeen kun Juha olisi lähtenyt kotiin. Noora päätti kuitenkin palata jo päivällisen jälkeen. Nyt ei saisi enää kovin paljon säätää, Juhalla puristi vanne päätä nyt jo tarpeeksi, ehkä olisi parempi olla kiristämättä sitä enempää. Puoli viideltä Noora soitti Osaston ovikelloa. Juha. Tietenkin.

“Eikös sun pitänyt jossain vaiheessa käydä hakemassa kämpiltäs tavaraa?” Juha kysyi ja Noora vähän hämmästeli kysymystä. “Joo, piti. Kui?”  “Me lähdetään yhdessä.” Juha tokaisi. “Lähden Nooran kanssa hakemaan sen kämpiltä tavaraa, pari tuntia menee.” Juha huikkasi kollegoillensa. “Sitten mennään.”  Noora kulki hämmästyneenä Juhan perässä autolle, mutta pysähtyi kun tajusi mitä kämpillä tulee tapahtumaan. “Alas tulla nyt.” Juha hoputti. Noora katseli ympärilleen, turha yrittää lähteä karkuun, Juha urheilijana saisi hänet kuitenkin kiinni. “Tarviiko sulle aina suuttua ennen kuin tottelet?”  “Ei.” Noora sanoi ja istahti apukuskin paikalle.
“Aion taas syödä iltapalalla.” Noora sanoi rikkoakseen hiljaisuuden ja samalla toivoen että Juha leppyisi. “Niin syötkin. Se ei olekaan ongelma. Ongelma on se, että käyttäydyit taas itseäsi kymmenen vuotta nuoremman lailla.”  “Sä et ymmärrä taas mistään mitään. Sä luulet aina tietäväs mikä mua vaivaa ja millä se hoituu.”  “Mitäs minä en tällä kertaa ymmärrä?” Juha kysyi. “Sä lopetit syömisen kostoksi siitä että mä en puhunut sun puolesta lääkärille. Tiedätkö Noora, että se on lapsellista, typerää temppuilua, jolla yrität pompottaa ihmisiä jotta saisit tahtosi läpi. Olenko väärässä?”  “Et välttämättä, mutta pitäisi sun ymmärtää että mä turhaudun tuolla eikä siitä hoidosta ole enää mitään hyötyä.” Noora puolustautui. “Siitä olisi apua jos sä ottaisit avun oikealla tavalla vastaan etkä vain leikkisi typeriä leikkejäsi.” Taas se sai mut hiljaiseksi, Noora mietti. Auto kaarsi Nooran asunnon pihaan. Juha otti auton takapenkiltä mukaansa canen. Nooran sydän hyppäsi kurkuun. Ei kai se vaan..?
He kävelivät portaat ylös hiljaisuuden vallitessa. Noora laittoi takin naulakkoon ja istahti sohvalle. “Tiedät varmaan mitä sun seuraavaksi täytyy tehdä?” Juha kysyi istuutuen hänkin sohvalle. Noora mulkaisi Juhaa ja pysyi vaiti. “Täytyykö jumalauta kaiken mennä aina vaikeimman kautta?” Juha suuttui. “Ja luuletko sä että mä mukisematta hyväksyn tulevan? Älä unta näe.”  “Kyllä sä osaat olla jästipää.” Juha sanoi “Kiitos samoin” Noora laittoi vastaan. “Selkäsaunasta tulee entistä kovempi mitä enemmän sä laitat vastaan ja sä tiedät sen. Miksi siis kapinoida?”  “Mitä niin pahaa mä olen taas tehnyt? Mä hillitsin itseni toissapäivänä enkä alkanut riehumaan, mä hillitsin itseni eilen. Mä olen hillinnyt itseni tänään. Mä sanoin että aion syödä taas iltapalalla. Mikä sulla taas on ongelmana?” Noora sanoi ja huomasi ettei raivo ollut enää kaukana. “Niin kuin sanoin, ongelma on sun käytös. Jos mietit asiaa tarkkaan, huomaat itsekin, missä kohdin sulla meni överiksi. Ja vaikka söisitkin taas iltapalalla, mistä voin tietää sen? Sun olisi helppo vain sanoa ja kun päästään takaisin Osastolle, sanot ettet syökään. Mä en anna tämän mennä taas siihen pisteeseen, että joudutaan laittamaan sut remmeihin että saadaan sut letkuruokintaan, uskon ettet itsekään halua sitä enää koskaan.” Juha perusteli. “Joten aloitetaan sitten. Housut alas.”  “Vittu varmasti laske!” Noora huusi ja paiskasi sohvapöydällä olevan lasin seinään. “Ai, sitä ollaan taas tuolla linjalla?” Juha totesi tyynesti ja nappasi Nooran polviensa päälle.

Selkäsauna oli ollut kovempi kuin koskaan ennen. Loput kahdeksan lyöntiä canella olivat olleet sietämättömiä, mutta Juha oli ollut säälimätön. Juha oli sanonut että kahdeksan ja oli luvussaan myös pysynyt Nooran itkiessä, rimpuillessa, armoa anoessa, anteeksi pyydellen, luvaten hakea vaikka kuun taivaalta jos selkäsauna vain loppuisi. Nooran laittaessa housuja takaisin jalkaan Juha sanoi: “Annoinko mielestäsi luvan laittaa housut jalkaan?”  Noora pysähtyi niille sijoilleen. “Tuolla on muutama lasinsiru jotka kaipaavat imurointia.” Juha sanoi sillä niin ärsyttävällä tyylillään. Noora haki kuuliaisesti imurin ja häpesi. Ikinä hän ei ollut hävennyt yhtä paljon. Imuroida nyt pelkkä t-paita päällä, niiskuttaen, takapuoli mustelmilla, toisen katsellessa tyytyväisenä. Kun Noora oli vienyt imurin takaisin kaappiin, hän sai Juhalta luvan laittaa housut jalkaan. Hän kävi parvekkeella tupakalla ja keitti sen jälkeen heille kahvit. Noora ei uskaltanut nostaa katsettaan mukistaan, koska häntä hävetti. Hävetti niin paljon että teki mieli alkaa uudestaan itkemään. Samalla tuntui hyvältä. Se oli nyt ohi. Asiat oltiin saatu taas järjestymään. Hän jaksoi aina ihmetellä tätä ristiriitaa. “Mitä mietit?” Noora kysyi Juhalta. “Mietin että mitä sinä mietit.” Juha sanoi. “Hävettää.” Noora vastasi totuudenmukaisesti. “Se on pelkästään hyvä merkki. Niin pitääkin.”  “Niinpä kai.” Noora sanoi mukiaan tuijottaen. “Opitko sä mitään?” Juha kysyi. “Olin mä aika typerä syömättömyyteni kanssa. Ja kaikessa muussakin. Tämänkin olisi voinut hoitaa nätisti, mutta annoin itseni kilahtaa.”  “Niin annoit. Olit hienosti osannut hillitä itsesi tähän asti. Mikä oli viimeinen niitti?” Juha kysyi. “Se kun mä tajusin etten pysty mitenkään väistämään tulevaa. Pisti vihaksi.” Noora sanoi ja virnisti.  “Ehkä seuraavalla kerralla sä olisit yhteistyökykyisempi? Välttyisit paljolta jos hyväksyisit tilanteen mukisematta.”  “Mutta se on vain niin kovin vaikeaa. Yritä ajatella ittes mun asemaan. Tuskin säkään kovin helpolla nöyrtyisit?”  “Tuskimpa.” Juha hymyili. “Ehkä seuraavalla kerralla mä tyydyn kohtalooni. Hyvin suuri ehkä. Se on vain jotenkin niin ylitsepääsemättömän vaikeaa nöyrtyä. Sitä haluaa pistää hanttiin viimeiseen asti. Ja sitten napsahtaa kun tajuaa ettei voi asialle mitään.” Noora sanoi ja lähti pakkaamaan lisää tavaraa mukaan Osastolle.

Osastolla Noora huomasi että Toni oli lähtenyt. Nooraa harmitti kun ei ollut paikalla Tonin lähtiessä. Ajatteli kuitenkin että piiri pieni pyörii, kyllä he täällä vielä joskus näkisivät. Iltapalalla Noora söi hyvällä ruokahalulla jonka jälkeen poltti päivän viimeisen tupakan. “Mä voin huomenna yrittää jotain puhua Osaston lääkärille, mutta tuskin sä vielä pääset lähtemään.” Juha sanoi kun oli lähdössä kotiin. “Kiitos.” Noora sanoi, otti kirjan yöpöydältään ja uppoutui fantasia maailmaan.

Osa 4

Seuraavat neljä päivää menivät moitteettomasti, mutta Noora stressasi hirveästi Osaston lääkärin tapaamista, viiltely kun ei ollut mikään kovin kevyt juttu. Kun Noora tupakkahuoneessa pohti ääneen ajatuksiaan, Toni sanoi: “Eihän siitä mitään haittaakaan olisi jos sä tänne jäisit.”  “On siitä. Koulu menee perseelleen, en saa ikinä muita kiinni enkä mä tunne oikein muutenkaan kuuluvani porukkaan. Mulla on sovittu hoitojakso ens viikon loppuun, pelkään vain niin tajuttomasti että joudun jäämään pitemmäksi aikaa.”  “Mutta sun täytyy myös asennoitua siihen, että joudut jäämään, ettet saa taas jotain älyttömiä kohtauksia.”  “Niinpä kai.” Noora sanoi, tumppasi tupakan ja lähti.

Aika Osastolla kului hitaasti. Osaston päivärytmi oli Nooran mielestä syvältä. Piti olla kekseliäs että sai ajan Osastolla kulumaan. Noora luki paljon, keitti potilaskeittiössä teetä, puhui paskaa muiden Osastolla olevien potilaiden kanssa, kävi ulkona ja jutteli tunnin joka päivä hoitajan kanssa. Jos Juha ei ollut töissä, Nooralle oli merkitty vuoroon korvaava hoitaja. Suurin osa ajasta kuitenkin vietettiin tupakkahuoneessa elämää suurempia kysymyksiä miettiessä ja nauraessa psykoosissa oleville potilaille. Välillä Nooralle tuli huono omatunto -eihän psykoosissa olevalle saisi nauraa, mutta Nooran mielestä mielisairaalassa sekin oli sallittua. Toni ja Noora nauroivat eräälle Pentille, joka Tonin pyynnöstä alkoi tanssimaan ripaskaa keskellä päivähuonetta jonka jälkeen Pentti vietiin rauhoittumaan putkaan ettei tämä menetä kasvojaan sitten kun palaa taas maan pinnalle.

Paljon odotettu neljäs päivä saapui ja Juha kertoi tulevansa mukaan lääkärin haastatteluun. Noora pohti, mahtoiko Juha tulla pelkästään sen takia ettei hän alkaisi raivota lääkärille?
“Mites sulla on mennyt nämä viime päivät?” Lääkäri kysyi lukulasiensa takaa. “Siinähän ne on menneet.” Noora sanoi katse varpaissaan. Jännitti. “Juha kertoikin mitä tiistai-iltana tapahtui, oletko samaa mieltä että tarkkailu oli aiheellinen?”  “No.. joo.” Noora sanoi vilkaistuaan Juhaa, joka näytti inhottavan viralliselta. Olisin muuten sanonut ei, mutta kun tuon pitää olla tässä mukana, Noora pohti ja säpsähti lääkärin kysymykseen: “Noora? Mitä olisit mieltä siitä, että jäisit vielä pariksi viikoksi?” Noora tunsi kuinka veri alkoi virrata. “Ihan sen takia etten haluaisi sua päästää tuossa kunnossa kotiin.”  “Tuossa kunnossa? Saatana mä olen ihan terve!” Noora sai sihistyä hampaiden välistä. Rauhotu, hengitä, hengitä, hengitä, Noora mietti kun näki Juhan katseen. “Tultiin Juhan kanssa siihen tulokseen, että sun on parempi jäädä vähän pidemmäksi aikaa nyt kun sulla on ihmissuhteet taas levinneet käsiin ja olet itsetuhoinen..”  “En mä ole enää itsetuhoinen! Se oli silloin tiistaina!”  Noora nyt melkein huusi kuin sanoi. “Kyllä sä olet” Juha puuttui puheeseen. “Heti kun tulee pieninkin takapakki sä alat kikkailemaan vähänkin terävällä esineellä minkä satut löytämään. Sun täytyy selvittää kotipuolen asiat ennen kuin lähdet siviiliin.”  “Osaan mä selvittää ne kotonakin.” Noora sanoi ja siirtyi katselemaan varpaitaan. “Valitettavasti sellaista näyttöä ei ole.” Juha sanoi. “Parempi että laitat siviilipuolen asiat täällä kuntoon ja lähdet sitten kun on varmaa tietoa siitä että pärjäät.”  “Joo. Saanko nyt mennä?”  “Saat.” Noora marssi ovelle ja liioitellun hitaasti ja hiljaa laittoi oven perässään kiinni. Eipähän pääse sanomaan että paiskon ovia, Noora mietti ja astui tupakkahuoneeseen, istahti lattialle, sytytti tupakan ja veti ensimmäiset rauhoittavat henkoset.

“No? Mitä se sanoi?” Toni kysyi astuessaan tupakan savuun. Helvetti, miksi sen pitää olla noin utelias? “Jään vielä pariksi viikkoa.”  “Loistavaa!”  “Miten niin loistavaa? Sä et sitten yhtään osaa samaistua tilanteeseen.”  “No kun täällä olisi niin pirun yksinäistä ilman sua.”  Noora hymähti. Olihan hänellä sairaala kavereita pilvin pimein, mutta joiden kanssa ei haluaisi viettää siviilissä aikaa. Noora halusi “normaaleita” kavereita, ei mitään helvetin skitsoja.

Noora avasi sälekaihtimet, istahti sängylle ja tuijotti vastapäistä kellertävää taloa. Tuota samaa taloa jota hän oli tuijottanut niin monet kerrat. Taas hän oli ajanut itsensä tähän tilanteeseen. Nyt tekisi mieli vetää taas pää täyteen. Mikäs siinä, lähteä vapaakävelyltään kotiin ja sitä kautta Kellariin, mutta jälkipuinnit Juhan kanssa eivät oikein miellyttäneet. Mutta mitä sitten? Kyllä Juhan täytyy ymmärtää että hänen on nyt vain pakko tehdä näin, pakko päästä nollaamaan tilanne, sitten jaksaa taas leikkiä kilttiä tyttöä vähän aikaa. Mutta se kipu ja ne kyyneleet ja se häpeä… Lähden silti, Noora päätti, puki ulkovaatteet ja lähti koputtamaan kanslian oveen. “Oot ulos lähdössä?” Juha kysyi. “Olen joo vai onko taas kiellettyä päästää mua minnekään?”  “Ei ole ei… oothan nätisti?”  “Tottakai” Juha kaivoi avaimet taskustaan ja Noora pääsi ulos. Noora hengitti kirpeää pakkasta ja ajatteli, näinkö helposti Juha muka uskoi häntä? Paskanmarjat. Se näyttää kokeilevan että pystynkö jo hillitsemään itseni, eli kävisin kävelyllä ja tulisin takaisin. Sorry Juha, näin ei ole. Ja sunkin täytyy se ymmärtää.
Vapaus. Se tuntuu aina niin erilaiselta kun sen tekee luvatta. Se tuntuu hyvältä mutta samalla pelottavalta. Tuntuu kuin maailma aukenisi, voi tehdä mitä vaan ja mennä minne vaan mutta toisaalta saa elää pelko perseessä koska tullaan hakemaan. Mutta eihän lääkäri ollut jatkanut pakkohoitoa. Vai oliko? Lääkäri ei ollut sanonut siitä mitään. Mutta tämä tuntui pelkästään hyvältä, Noora ajatteli kun käveli kotiinsa. Voin tämän yhden illan olla niin kuin muutkin ihmiset ja seuraavat päivät virua taas Osaston valkoisten seinien sisällä. Menen sitten huomenna takaisin, Noora päätti.

Noora siivosi enimmät rojut pois tieltä, kämppä oli lähtiessä jäänyt taas sekasorron valtaan. Olihan hän luvannut pitää kämppänsä järjestyksessä. Pieni ironian poikanen lenteli ilmassa.
Noora oli kävellyt alkon kautta ja ensimmäinen korkki irtosi Nooran laitettua musiikkia soimaan. Hän meikkasi, tanssi ja lauloi ja sai näin karistettua Osaston tomut jaloistaan. Tätä iltaa ei pilaisi mikään!
Noora lähti kohti Kellaria, matkan varrella hän pysäytteli koirantaluttajia ja jutellen pussikalja porukan kanssa, pienessä nousujohteisessa Noorasta tuli vähän turhankin sosiaalinen. Kellarin ovella hän poltti viimeiset sauhunsa, portsarin kysyessä samat kysymykset kuin aina ennenkin. Noora astui pieneen kapakkaan.
Ei perkele, Nooralta pääsi kun hän huomasi pitkätukkaisen tytön istuvan baaritiskillä. Ronja näytti syventyneen keskusteluun jonkun kanssa jota Noora ei ollut ikinä nähnytkään. Noora päätti ottaa rennosti ja meni Ronjan viereen baaritiskille. “Pistä Ville tavallinen kun ehdit.” Noora sanoi baarimikolle ja Ronja kääntyi häneen päin. “Ai? Sä olet palannut pöpilästä?”  “En ole, olen hatkoilla.”  “Yllätys yllätys.”  “Oli pakko päästä vähän nollaamaan.” Noora sanoi hieman aristellen, mitä Ronjan päässä liikkui? “Ootko pakkohoidossa? Muistan ikuisesti sen kerran kun kytät tuli sua täältä hakeen ja me yritettiin piilottaa sua pöydän alle.” Ronjalta pääsi hymyn tapainen. “Itseasiassa mä en tiedä oonko, se tilanne oli vähän sekava kun lähdin sieltä.”  Ronja alkoi nauramaan ja hyppäsi halaamaan Nooraa: “Ihana saada sut takaisin!”
Nooralta meni vähän aikaa ennen kuin tajusi että Ronja halasi häntä mutta hetkessä tytöt olivat taas uusien juorujen kimpussa, Ronja kertoi mitä koulussa oli tapahtunut ja Noora kertoi ketä kaikkia Osastolla oli. “Voi, se Toni on hirveen mukava tyyppi” Ronja sanoi. “Missä se asuu?”  “En mä kerro, mä en halua että sä alat sen kanssa olemaan, sä et jaksaisi niitä sen maanisia kausia ja niitä sen depressio kausia kun se ei saa itseään sängystä pidemmälle kuin vessaan. Tee niin kuin minä äläkä sekoita sairaala tyyppejä normaaliin elämään, jooko?”  “No joo, sähän sen tiedät.” Ronja sanoi ja samassa alkoi soimaan hyvä biisi joka vei tytöt tanssilattialle. Noora oli nyt niin onnellinen kun oli saanut parhaan ystävänsä takaisin että he tanssivat, välillä kävivät juomia hakemassa ja vaihtamassa ajatuksia, välillä tupakalla käydessä ja taas tanssilattia kutsui. Kun he eivät enää jaksaneet tanssia, he istuutuivat pöytään ja juttelivat Ronjan sen hetkisistä mies suhteista. Vähän aikaa juteltuaan Ronja katsoi Nooran olkapään yli ja kysyi: “Eiks toi oo se sun omahoitaja?”

Noora hautasi päänsä käsiinsä. Ei jumalauta voinut olla totta.
“Saisinko mä vähän lainata tätä sun kaveria?” Juha kysyi Ronjalta. Ronja nyökkäsi, samalla katsoen kysyvästi Nooraa. “Mä selitän joskus.” Noora sanoi ja ampaisi narikkaan. Puettuaan takin ylleen Noora meni pihalle ja sytytti hermosavut Juhan seisoessa vieressä. “Meillä on tyttö paljon keskusteltavaa.” Juha sanoi taas sillä niin ärsyttävällä tavallaan. “Vittuako sä tuut pilaamaan mun iltaa! Mä sain just parhaan ystäväni takaisin ja sitten sä tuut ja pilaat kaiken! Sä olet yksi kusipää! Mitä vittua sä täällä teet? Tulit vakoilemaan vai? Sä aina pilaat kaiken! Mikset sä voinut antaa mun nauttia tästä vitun yhdestä illasta?” Noora huusi itku kurkussa. “Puhutaan sun kämpillä. Ei viitsitä herättää enempää huomiota.” Ja he lähtivät kävelemään Nooran asunnolle päin hiljaisuuden vallitessa.

Noora sulki oven takanaan, riisui pitkän takkinsa olohuoneen lattialle ja lysähti sohvalle. “Miksi vitussa sun piti tulla pilaamaan tämä ilta?” Noora kysyi Juhaa tuijottaen syvälle silmiin. Juha huokaisi ja istuutui Nooran viereen. “Juttuhan on nyt niin, että kun sä lähdit Osastolta, päätettiin lääkärin kanssa odottaa sua kaksi tuntia. Kun sua ei näkynyt eikä kuulunut, lääkäri päätti jatkaa pakkohoitoa.”  “Voi nyt ristus” Noora kuiskasi mutta antoi Juhan jatkaa. “No, sä tiedät systeemin. Kun sua ei näkynyt, lääkäri päätti tehdä susta virka-apu pyynnön. Poliisit etsii sua parasta aikaa. Mä kuitenkin ajattelin tuntevani sut paremmin ja tiesin että olisit Kellarissa. Niimpä tulin ja toin sut tänne ja tämän jälkeen mennään takaisin Osastolle.”  Noora hautasi päänsä polviin. Tämä ei voinut olla mahdollista. Pakkohoito? Millä vitun kriteerillä se saatanan kotka oli saanut laitettua hänet pakkohoitoon? Niin tuttu raivo alkoi hiipimään tajuntaan mutta Noora yritti tukahduttaa sen. Nyt ei olisi viisasta raivota. “Haeppas hiusharja.”  “En.” Noora mutisi. “Niin mitä sä sanoit?”  “En hae. Sun pitää ymmärtää että oli välttämätöntä lähteä hatkaan. En mä olisi kestänyt siellä riehumatta.” Noora mutisi vielä hiljempaa ja käpertyi sohvan nurkkaan niin pieneksi kuin osasi. “Mä ymmärrän sen kyllä, usko tai älä, mutta sä toimit silti väärin. Olisit voinut tehdä kaiken taas ihan erilailla, fiksusti, niin kuin aikuiset sanovat. Hae harja.”  “Vitut hae.”
Noora oli osannut tähän jo varautua. Juha otti häntä niskavilloista kiinni ja talutti vessaan. “Suu auki!” Noora piti suunsa kiinni. “NYT!” Suu ei auennut. “Vai että neiti ei halua aukaista suutaan? Eiköhän me siihenkin konsti keksitä.” Juha sanoi, otti hiusharjan lavuaarin reunalta ja talutti Nooran takaisin olohuoneeseen.
Lyönnit tuntuivat vähitellen jo liian kovilta jopa tiukkojen farkkujen läpi, mutta Noora oli päättänyt olla huutamatta. Sitä nautintoa hän ei Juhalle antaisi. Juha nosti Nooran ylös. “Ja sitten neiti laskee housunsa.”  Noora tuijotti. Juha tuijotti. Noora ajatteli että tässä oli käynnissä jonkunlainen valtataistelu. Juhan katse oli liian läpitunkeva. Noora päätti nöyrtyä. Ja voi sitä häpeän tunnetta kun hän riisui farkkunsa ja pudotti alushousut farkkujen seuraksi.
Lyönnit tuntuivat nyt terävämmin eikä Noora pystynyt kauaa olemaan täysin liikkumatta. Ensimmäisen niiskauksen kuultuaan Juha kysyi: “Avaisiko neiti  Juutilainen nyt suunsa?” Noora sopersi joon tapaista ja he kävelivät kylpyhuoneeseen. Juha pesi Nooran suun niin kuin aina, tarkkaan ja huolellisesti. Etova maku suussaan hän tuli Juhan perässä olohuoneeseen.
“Käy tuohon sohvalle makaamaan ja laita tyyny lantion alle.” Noora teki työtä käskettäessä itkun poltellessa kurkussa. Juha irrotti vyötään. Noora vilkaisi muttei sanonut mitään. “Miksi sä olet nyt siinä?” Juha kysyi. “Koska..” Ensimmäinen isku. Noora huusi sekä kivusta että säikähdyksestä. “Mä…” Toinen isku. Noora huusi. “Otin hatkat.” Noora sanoi nopeasti. Kolmen nopea sarja. Kyyneleet. Ne helpottavat kyyneleet. “Entä mihin sä menit?”  “KellaRIIIN!” Noora ei pysynyt laskuissa. Taisi olla viiden sarja. Tuntui ettei enää pystynyt olemaan paikoillaan, mutta urhoollisesti Noora pysyi. “Entä mitä sä olisit voinut tehdä toisin?” Noora veti henkeä. Mieti. “Kaiken.” Noora vastasi ja samassa iskuja alkoi satelemaan. Noora itki, huusi ja vaikeroi, anoi armoa, pyyteli anteeksi mutta Juha oli säälimätön. Kolmenkymmenen iskun jälkeen Juha lopetti vaikka Noora oli seonnut laskuissa jo ensimmäisen viiden jälkeen. Juha pyysi Nooraa nousemaan. Noora nousi, laittoi housut jalkaan ja kysyi: “Saanko mä polttaa yhden tupakan?” Juha katsoi tyttöä jolla oli hiukset sekaisin, meikit levinneet pitkin poskia ja joka anovasti pyysi saada polttaa yhden tupakan. “Tottakai saat.” Ja siirsi hiussuortuvan Nooran poskelta korvan taakse.

Kun Noora tuli takaisin, Juha pyysi juttelemaan. “Tuo oli nyt sun viimeinen tupakka vähään aikaan. Saat Osastolla toisen. Oikeastaan, järjestän asian Osastolla niin, että saat polttaa yhden askin päivän aikana, nythän sulla menee n. kaksi askia?” Noora nyökäytti päätään. “On parempi vähentää ensin ennen kuin lopettaa kokonaan vai mitä?” Noora nyökkäsi. “Laitas nyt itses kuntoon, niin lähdetään Osastolle ennen kuin poliisit tulevat toistamiseen täältä etsimään.” Noora pesi kasvonsa, harjasi hiuksensa, vaihtoi vaatteensa ja oli valmis lähtemään.
Autossa istuminen oli vaikeaa. Juha huomasi sen kun Noora yritti löytää hyvää istuma-asentoa. “Ehkä sä taas vähän aikaa muistaisit?” “Kyllä mä nyt muistan.” Noora sanoi. “Kai sä tajuat taas kerran sen, että tein näin vain sun parhaaksi?”  “Kyllä mä tajuan. Mä lupaan olla nätisti, ainakin yritän parhaani. Ja onhan sun kyydissä kivempi matkustaa Osastolle kuin maijalla..” Juha hymyili.
“Niin ja… kiitos kun pidät musta huolen. Olet korvaamaton vaikka välillä sua vihaankin..”  “Vihaat?”  “No, niin. Luuletko sä että on kiva saada selkään? Varsinkaan ihmiseltä jonka tiedät välittävän itsestäsi? En mä kerjää selkääni vaikka sä ehkä ajattelet toisin. Mä vihaan koko tilannetta, sitä nöyryytystä ja häpeää ja samalla sitten vihaan sua vaikka en oikeasti vihaakaan. Oikeasti olen hel… tuota, olen onnellinen kun mulla on sut ja sä pidät huolen etten liikaa sotke elämääni. Mä en vain ajattele ennen kuin teen…”  Juha hymyili Nooran selitykselle. “Ehkä kannattaisi alkaa ajattelemaan.”  “Kyllä mä nyt ihan oikeasti yritän. Se raivo vain nousee niin pienistä jutuista. Ei tarvita kuin yksi pienen pieni vastoinkäyminen. Mutta mä ihan oikeasti yritän nyt. En mä halua sotkea elämääni enää enempää enkä varsinkaan saada piiskaa yhtään enempää.” Noora mietti hetken. “Sain muuten Ronjan kanssa asiat selvitettyä.”  “Se onkin ainut positiivinen juttu minkä tästä illasta voi löytää.” Juha sanoi. Noora hymyili.

Osaston ovella Noora alkoi hiljaa laulamaan No Man’s Bandin biisiä: “Hullujenhuone, se pitää otteessaan. Hullujenhuone, taas oottaa ovella..” Ja sai Juhan nauramaan.
Osasto oli hiljainen. Suorastaan aavemaisen hiljainen kun hän ja Juha kävelivät Osaston toisesta päästä kansliaan. “Meidän päivän tähti saapui!” Yököt virnuilivat, antoivat Nooralle iltalääkkeet ja passittivat Nooran nukkumaan.
“Koska sä tulet töihin?” Noora kysyi Juhalta. “Ylihuomenna. Menehän nyt nukkumaan. Hyvää yötä.”  “Hyvää yötä.” Noora sanoi ja lähti onnellisena nukkumaan.

Osa 3

Oli kulunut kaksi kuukautta siitä kun Noora ja Juha olivat aloittaneet säännöllisen tapaamisen. Noora oli jaksanut olla hyvin tunneilla, pitänyt asunnon järjestyksessä eikä muitakaan ongelmia ollut pahemmin tullut eteen, mitä nyt pientä kompurointia, joista oli kuitenkin selvitty vain pienellä muistuttamisella. Elämä näytti vihdoin paremman puolen itsestään ja Noora oli oikein tyytyväinen tilanteeseen. Juha kävi säännöllisesti torstaisin, mikäli hänellä oli aamuvuoro, hän tuli illalla, mikäli iltavuoro, hän tuli aamulla ja jos oli yövuoro, hän tuli illalla ennen töihin lähtöä. Joskus Juha saattoi tehdä pistokokeita eli ilmaantua paikalle silloin kuin ei pitäisi, mutta silloinkin asiat rullasivat niin kuin pitikin.
Rahaakin Noora oli saanut sen verran säästettyä, että ilta Kellarissa saattoi olla pian ajankohtainen ja Juha oli antanut sille jo siunauksensa. Perjantai-iltana hän päätti soittaa Ronjalle.

”Moi! Lähtisitkö sä Kellariin? Siitä on niin pitkä aika kun ollaan viimeksi oltu yhdessä liikenteessä.”  ”En oikein tiedä..” Ronja kuulosti oudolta. ”Mikä estää?”  ”No.. jäi aika paskan maku suuhun viime kerrasta.” Ronja sai sanotuksi. ”Täh?”  ”Eikä se ollut edes ensimmäinen kerta kun sä alat haastamaan riitaa ja sen jälkeen jätät mut yksin.”  ”No, anteeksi. Ja anteeksi kun en ole pitänyt suhun juurikaan yhteyttä. Mun elämä on saanut totaalisen muutoksen eikä ole jäänyt oikein aikaa mihinkään muuhun. Lähtisit nyt Kellariin, niin kerron sulle sitten enemmän.” Noora yritti. ”En mä taida. Sä et muutu koskaan. Niin monta kertaa kuin sä olet mulle tuota samaa selittänyt ja aina baari-ilta päättyy samalla tavalla. Ja ehkä on parempi ettei me enää pidetä yhteyksiä kun se näyttää olevan sulle niin hankalaa muissa asioissa kuin baareilussa. Ja sun seura ei tee mulle hyvää.” (tuut tuut tuut)  Noora jäi tuijottamaan puhelinta ja ajatteli: Niin pitkä ystävyys ja tähänkö se loppui? Noora muisti kyllä mitä oli Ronjalle sanonut illan päätteeksi mutta ei ollut ajatellut, että toinen siitä loukkaantuisi, eihän se ollut koskaan ennenkään loukkaantunut. Ja miten niin hän ei muutu koskaan? Mitä enemmän hän alkoi miettimään asiaa, sitä suuremmaksi asia hänen päässään paisui. Olenko nyt onnistunut pilaamaan taas yhden ihmissuhteen jollain typerällä heitolla? Oliko Ronja hylännyt hänet? Niin paljon kuin hän ja Ronja olivat viettäneet aikaa yhdessä? Niin paljon kuin he olivat kokeneet yhdessä? Ronja tiesi hänen koko historiansa, he olivat tunteneet toisensa 13-vuotiaista lähtien. Miten niin hänen seura ei tee hyvää Ronjalle? Noora yritti soittaa Ronjalle, mutta Ronja ei vastannut. Noora päätti lähteä alkoon –jollain oli nyt pää saatava sekaisin.

Noora palasi kotiin, korkkasi pullon ja heitti vielä muutaman pampulan kyytipojaksi jotka hänelle oli määrätty ahdistus kohtauksia varten. Nyt oli sammuttava mahdollisimman nopeasti ja pampulat + viina olivat siihen hyvä yhdistelmä. Sohvalla istuessa, viinaa lipittäessä ja stereoista soiva melankolinen musiikki saivat asian paisumaan yhä vain suuremmaksi ja suuremmaksi. Noora ajatteli jo, että mitä varten hän enää yrittääkään jaksaa eteenpäin, helpompi on palata entiseen ja sammui.

Sunnuntai päivän Noora vietti nukkumalla, välillä heräten ja tupakalla käydessä, muutama pampula taas lärviin ja unta riittäisi. Välillä hereillä ollessaan hän yritti soittaa Ronjalle, mutta Ronja ei edelleenkään vastannut hänelle. Kiukuspäissään hän heitti puhelimen seinään ja päätti että antaa olla, otti taas ylimääräisen pampulan ja meni nukkumaan.
Maananti aamulla Noora heräsi kymmeneltä ja päätti ettei menisi kouluun. Ronja on kuitenkin siellä eikä hänellä ollut minkäänlaista mielenkiintoa tavata kyseistä ihmistä. Sen sijaan hän päätti jättää aivonsa narikkaan ja lähti käymään alkossa. Kyllä tämän yhden päivän voi vielä turruttaa.
Tiistai ja keskiviikko menivät samalla tavalla. Jos hän ei jaksanut käydä alkossa, hän otti muutaman pampulan ja nukkui. Ja itki. Hän oli niin pettynyt itseensä ja niin vihainen Ronjalle, hänen ainoalle tosi ystävälleen. Tosi ystävä. Ja vitut. Ja taas hän nukkui.

Torstai aamupäivällä ovikello soi. Silmät itkusta turvonneina, pameista sekaisin hän kompuroi ovelle ja sai sen auki, ensin jonkinaikaa ihmeteltyään mihin suuntaan lukkoa pitää vääntää. Noora yritti tarkentaa katseensa tulijaan. ”Herranjumala! Mitä on tapahtunut?” Noora tajusi kuka tulija oli ja lähti seinistä tukea ottaen olohuoneeseen. ”Noora! Katso tännepäin!” Juha oli hänen mielestään kuin tyhjästä ilmestynyt hänen viereensä. Hän tuijotti Juhaa. ”Mitä helvettiä sä olet vetänyt? Kerro!”  ”Pameja.” Noora sai sanotuksi. ”Ja viinaa.” Juha totesi, katsoen lattialla pyörivää pullomerta. ”Paljonko sä otit niitä pameja?”  Noora mietti hetken, ajatukset alkoivat lennellä taas tuntemattomia polkuja. ”NOORA!” Noora kääntyi katsomaan outoa huutajaa. ”Paljonko sä niitä pameja vedit?”  ”Tässä koko viikon oon niitä napsinut..” Noora sanoi tuskin kuuluvasti ja vajosi taas omaan maailmaansa. ”Et ilmeisesti kuitenkaan ole liikaa niitä ottanut, koska hengissä vielä olet. Mä vien sut nyt nukkumaan, mulla on kahden päivän vapaa, olen täällä kun heräät ja pidän huolen että hengität, mutta yhtäkään ylimääräistä pampulaa et enää saa ja pidän myös huolen ettei Osaston lääkäri niitä sulle enää kirjoita.” Juha totesi enemmän itsekseen kuin Nooralle. 

Noora heräsi vasta seuraavana aamuna, nousi ylös ja suunnisti ensimmäisenä keittiöön jossa tiesi säilyttävänsä ylimääräistä tupakka-askia pahan päivän varalle, hän ei jaksanut alkaa etsimään tupakkejaan sen tuhannen sotkun alta joka vallitsi hänen kämpässään. Siitä Noora suunnisti olohuoneeseen josta pääsi parvekkeelle, mutta nähdessään miehen makaavan hänen sohvallaan Noora pudotti tupakka-askinsa ja kiljaisi. Juha pomppasi salamana ylös ja Noora hetken tuijotettuaan huokaisi ja asettui istumaan Juhan viereen. ”Kauanko sä olet ollut täällä?”  ”Eilisestä asti. Mikä ihme sut tyttö hyvä on ajanut taas tähän pisteeseen?”  Noora kertoi itkien Juhalle kaiken Ronja –episodista, siitä kun hän halusi vain turruttaa ajatuksensa, siitä ettei hän ole koko viikkona ollut koulussa ja siitä ettei voinut soittaa kun puhelin oli rikki. Kun hän oli saanut kertomuksensa loppuun, hän meni tupakalle ja sieltä takaisin sänkyyn, turvaan peittojen alle. Juha istui sängyn laidalle. ”Noora. Se, että sulle ja Ronjalle tuli riitaa, ei tarkoita sitä, että sä sulkeudut kämppääs ja vedät ties mitä mömmöjä naamaas. Asian olisi voinut hoitaa toisellakin tapaa. Olisit voinut soittaa vaikkapa mulle ja kertoa asiasta. Tällä tempauksella sä sait mut repimään reikäni kun tulin sun luo. Olin niin tajuttoman huolissani susta vaikka tiesin, että sekavuutesi menee nukkumalla ohi kunhan et saa enää yhtäkään nappia. Tiedätkö sä edes mikä päivä tänään on?”  ”Öö.. keskiviikko tai torstai, kai.”  ”Nyt on perjantai. Oletko sä edes syönyt koko viikkona mitään?”  Noora alkoi itkemään ja sanoi Juhalle: ”Mene pois, jooko? Ihan oikeasti.”  ”Mä en lähde minnekään ennen kuin sä olet kunnossa. Menen tuohon olohuoneeseen, mutta kauemmaksi en mene.”  Noora tyytyi vastaukseen, hän halusi olla yksin.
Juha tiesi että nyt ei ole oikea aika kurinpalautukselle, se saisi odottaa. Nyt oli saatava tyttö taas elävien kirjoihin, mutta Juha pelkäsi jo pahinta..

Illalla Juha toi Nooralle lämpimiä voileipiä ja lasin maitoa tarjottimella sänkyyn. Noora itki ja söi, söi ja itki. ”Ei sun tarvi pitää huolta musta. Mä tuotan kaikille vain pettymyksen.” Noora sai sanottua itkunsa seasta. ”Nyt mun ainakin tarvii susta pitää huoli. Kieltämättä olet melkoisen pettymyksen mulle tuottanut, mutta ei puhuta siitä nyt. Nyt on tärkeämpää saada sut kuntoon.” Noora nukahti tyyny kyynelistä märkänä.
Lauantai aamu alkoi yhtä harmaana. Kun Noora ei halunnut nousta sängystä ylös, makasi vain ja tuijotti tyhjyyteen, Juha päätti tehdä ratkaisunsa. ”Noora? Olen sitä mieltä että nyt täytyisi lähteä Osastolle.” Noora kääntyi katsomaan Juhaa. ”En mä halua sinne.”  ”Joo, mä tiedän ettet halua, mutta nyt on oikeasti lähdettävä. Nyt ei ole vaihtoehtoja. Sun tila alkaa mennä päivä päivältä yhä synkemmäksi, en voi jättää sua yksin, sulla pitää olla tällä hetkellä joku vahtimassa ettet tee mitään typerää. Enkä keksi mitään muuta paikkaa kuin Osasto. Siellä et ainakaan pääse satuttamaan itseäsi ja se on pääasia.”  ”Älä nyt viitti ottaa tuota ammatti-auttaja-asennetta. En mä ole Osasto jamassa vielä. Olen ollut pahemmassakin kunnossa.”  ”Usko mua, minä tiedän, olenhan nähnyt kun sua kannetaan Osastolle. Mutta nyt ennaltaehkäistään sitä ja lähdetään NYT Osastolle.”  ”Pitää mennä terveyskeskuksen kautta ja hakea lähete.”  ”Se onnistuu kyllä. Mitä sä otat mukaan Osastolle?” Juha kysyi.
Noora selitti mitä hän tarvitsee mukaan ja Juha pakkasi. 

Akuutti osasto B21, Noora luki ovesta. Ei hän jaksanut välittää. Tämäkin oli yksi pettymys lisää. Taas täällä. Eikö tämän talon pitänyt olla jo taakse jäänyttä elämää?
Lähetteen hän oli saanut helposti, Juha oli selittänyt asian, hänen historiastaan osan eikä Nooran ollut tarvinnut sanoa mitään. Lääkäri oli kirjoittanut M1-lähetteen. Tarkkailulähete. Noora ei jaksanut välittää siitäkään. Hän ei halunnut muuta kuin vain nukkua, kai se silloin on yksi ja sama nukkuuko hän sairaalan sängyssä vai omassaan, ihan sama.
”Koska sä tulet töihin?” Noora kysyi kun vapaa huone oli löytynyt ja Juha oli tuonut hänen tavaransa. ”Mä tulen huomenna iltaan. Jutellaan sitten enemmän.” Nooralle se sopi hyvin, ei hän jaksaisikaan nyt jutella.

Noora ramppasi oman huoneensa ja tupakkahuoneen väliä, samalla pitäen silmällä keitä muita Osastolla sillä hetkellä oli. Valitettavan monta tuttua kasvoa Noora löysi, hekään eivät olleet päässeet sairaalakierteestään eroon. Toni, jonka kanssa Noora oli monet illat viettänyt tupakkahuoneessa elämän syvimpää olemusta miettien, astui tupakkahuoneeseen ja huudahti: ”Meidän päivänsäde saapui!” Noora hymähti Tonille, olihan muilla potilailla aina hauskaa kun hän kilahti ja järjesti sillä tavalla actionia Osaston harmaaseen arkeen, nyt hän sanoi Tonille: ”Mitä vittua sä taas täällä teet?”  Toni tyytyi virnuilemaan: ”Eikös tuon repliikin pitänyt olla mun?”

Päivät kuluivat. Juha ja Noora juttelivat aina kun Juha oli töissä, Noorasta tuntui aluksi kummalliselta jutella Juhan kanssa siitä miltä hänestä tuntui, jutella syistä ja seurauksista mitkä johtivat tämänkertaiseen Osasto jaksoon, mutta samalla Nooran olo tuntui helpottavan ja Noora sysäsi taka-alalle heidän sopimuksensa ja keskittyi vain siihen, että purkasi oman olonsa ja ajatuksensa.
Neljän päivän jälkeen lääkäri kysyi jäisikö hän vapaaehtoiseen hoitoon ja Noora sanoi heti kyllä, koska tiesi että jos hän kieltäytyisi, lääkäri voisi jatkaa pakkohoidolla eikä hän halunnut sitä. Hänen mielestään hoitajat saivat silloin liikaa valtaa hänen elämäänsä koskien, mutta tämän hän piti omana tietonaan. He sopivat kolmen viikon jakson jonka aikana Noora mm. vierotettaisiin pameista kokonaan ja saisi muutenkin levätä ja koota ajatuksiaan.


Kahden viikon jälkeen lääkäri pyysi Nooraa juttelemaan. Lääkäri totesi, että Nooran hoitoaikaa täytyi pidentää viikolla. Noora kysyi miksi ja pidätteli nousevaa raivoaan. ” Olen huolissani susta. Jos olet täällä viikon pidempään, voin pitää sua silmällä ja varmistua siitä, että olet oikeasti kunnossa, etkä palaa taas viikon siviilissä olon jälkeen.”  Noora marssi ovet paukkuen lääkärin kansliasta, meni huoneeseensa, laittoi ulkovaatteet päälle ja koputti kanslian oveen. ”Päästä mut ulos.”  ”Tuli viesti Osaston lääkäriltä, että sua ei saa tänään päästää ulos, koska olet taas siinä mielentilassa ettei se olisi kovin järkevää.” Mirva sanoi sillä äidillisellä ja huolehtivaisella äänellä, josta Noora piti, mutta nyt Noora tunsi kuinka savu nousi korvista eikä hän pystynyt pidättelemään enää raivoaan vaan paiskasi lähimmällä pöydällä olevan kukkamaljakon päin hoitajien kahvihuonetta ja lähti huoneeseensa. Sekunnin murto-osassa Osaston mieshoitajat olivat hänen huoneessaan. Noora istui sängyllä pää haudattuna polviin ja kuunteli kun hoitajat pohtivat ääneen. Noora sai kuitenkin heidät vakuuttuneeksi siitä ettei eristystä tarvita, hän lupaa olla hiirenhiljaa aiheuttamatta enempää meteliä.
Tupakkahuoneeseen astuessaan Toni oli heti vastassa, mutta ennekuin Toni ehti avaamaan suutaan, Noora totesi: ”Pää kiinni.”  Toni oli vaiti ja antoi hänen polttaa rauhassa tupakan, kuitenkin se helvetin virne naamallaan.

Noora ei enää pystynyt kestämään ahdistustaan, tuntui kuin pää räjähtäisi kohta tuhansiksi palasiksi ja lähti kalastamaan yhtä rauhoittavaa. ”Kai sä muistat että yksi täällä olon syy on se, että sut yritetään vieroittaa niistä?”  ”Joo, muistan, mutta eikö tämä ole aika erityinen tilanne?”  ”Kieltämättä on” Mirva sanoi ”Mutta se on yhteisesti päätetty kaikkien hoitajien kesken ettei päivystävää tämän asian takia soiteta.”   ”Haista vittu.” Noora sanoi tylysti ja meni tupakkahuoneen kautta omaan huoneeseen. Aina löytyi vaihtoehto. Aina. Noora kaivoi piilopaikastaan esiin lasinsirpaleen. Vähän ajan kuluttua Mirva koputti oveen. ”Mä arvasin että sä alat taas nyrhimään rannettasi.”  ”Niin mutta kun sä et suostunut soittamaan sitä päivystävää!”  ”No nyt mun täytyy se ainakin soittaa ja sähän tiedät että se laittaa sut tämän takia tarkkailuun.”  ”Vitut laita.”  ”Kyllä se laittaa, se on väistämätön tosiasia.”  ”Mutta ei sun tarvi sille soittaa, en mä enää tee mitään, mä sain jo pahan oloni purettua.”  ”Mä tekisin virkavirheen jos jättäisin soittamatta. Olisit tullut puhumaan siitä sun pahasta olosta. Tule tuonne hoitohuoneeseen, niin pestään tuo naarmu ja laitetaan siihen jotain suojaksi.”
Mirva pesi Nooran ranteen, laittoi pari perhosteippiä ja tuumasi: ”Olisit vaikka miettinyt ennen kuin mitään teet, että mitä Juha tästä kaikesta sanoo.” Noora laski katseensa. Hän oli taas kerran unohtanut kiukunpuuskassaan koko Juhan. ”Mutta tarviiko sen tietää?”  ”Tietenkin sen tarvii ja vaikka sitä sille ei kerrottaisikaan, tämä koko ilta lukee sun papereissa. Ehkä seuraavalla kerralla sä muistaisit ajatella tätä puolta asiasta.” 

Tupakkahuoneessa Noora vuodatti Tonille koko illan ja kertoi kuinka voisi hakata päätään seinään oman typeryytensä takia. ”Älä nyt kuitenkaan viitti, pääset pian köysiin yöksi.”  ”Niin, mutta täällä pitäisi olla oikeasti joku pehmustettu huone jossa saisi riehua niin paljon kuin kantti kestää, mutta se nyt tästä vielä puuttuisi että ne remmeihin mut raahais. Ehkä kannattais vaan rauhottuu, mutta huominen jännittää.”  ”Kui?” Tonin uteliaisuus heräsi. ”No kun Juha tulee aamuun huomenna.”  ”Mitä sä sitä jännität?”  ”No kun se aina huutaa mulle tämmösten iltojen jälkeen ja…niin.”  ”Älä nyt, sitä on hauska kuunnella.” Noora olisi tästä hyvästä voinut tintata Tonia, mutta Toni vain nauroi.
Noora meni rauhallisena nukkumaan ja ajatteli että se mitä huominen toisi tullessaan, se oli huomisen ongelma. Ei tupakkahuonetta potilaiden keskuudessa turhaan sanottu talon ainoaksi terapiahuoneeksi.


Kaikista pahinta mitä nukkuvalle ihmiselle voi Nooran mielestä tehdä, on kun valot sytytetään pimeään huoneeseen. ”Nousisiko arvon neiti Juutilainen jo ylös? Päivä on aurinkoinen, ulkona on viisi astetta lämmintä ja valtakunnassa kaikki hyvin.”  Noora tunnisti äänen. Että kehtaa vielä tulla ja näytellä että ei tiedä mistään mitään. ”Olisiko herra Hangasluoma niin ystävällinen että sammuttaisi valot ja painuisi vittuun?”  ”Hyvää huomenta vain sullekin. Nouses nyt ylös, mä tulen kohta juttelemaan.”  Juha laittoi oven kiinni ja lähti. Olisi edes sammuttanut valot.
Noora ei saanut enää unta ja päätti lähteä polttamaan aamun ensimmäiset savut. Toni nauroi kippurassa Ritvan ja Ollin kanssa. ”Mikä teitä naurattaa tähän aikaan?”  ”Mä kuulin teidän ah, niin antoisan aamu keskustelun” ja nauroi entistä makeammin. ”Haista itte” Noora jupisi, mutta hymyili itsekin kun ajatteli keskustelua ulkopuolisen silmin. ”Ei sitten tarvi koko päivää olla korva kiinni ovessa.” Noora sanoi. ”Tietenkin tarvii, mitä muuta tekemistä mulla täällä olis?” Toni hihkui. Noora pyöräytti silmiään: ”Maanikot.” ja lähti vaihtamaan vaatetustaan. Juha tuli puolentunnin viiveellä. Hän istui huoneen ainoalle tuolille, katsoi Nooraa ja Noora tunsi olonsa täysin alastomaksi.

”Sulla taisi olla aika rankka ilta?”  ”No…joo..vähän.”  ”Ootko keksinyt mitään selitystä käytöksellesi?”  ”No, se lähti siitä lääkäristä ja sitten Mirva ei päästänyt mua ulos ja sitten se ei suostunut antamaan mulle rauhottavaa ja sitten tuntu kuin pää räjähtäis ja… niin.”  ”Ja päätit viillellä ja hankkiutua taas tarkkailuun?” Juha täydensi lauseen. ”Ei se ollut tarkoitus!”  ”Oli tai ei, kuitenkin teit niin. Mikset sä voinut mennä juttelemaan asiasta? Mirva olisi kyllä kuunnellut, sä tiedät sen.”  ”Niin mutta… en mä ajatellut. Mä halusin vain siitä ahdistuksesta eroon.”  ”Olisi kannattanut ajatella ja jättää se riehuminen siihen lääkärin kanslian ovelle.”  ”Joo, tiedän.” Noora sanoi ja loi katseensa varpaisiinsa.
”Kai sä tiedät mitä tästä seuraa?” Noora tuijotti varpaitaan. ”Neukkari.”  ”Eijeijei! Mä en ole tehnyt mitään niin pahaa!” Noora huusi järkyttyneenä. ”En mä voinut itelleni mitään!”  ”Vai et voinut! Paskanmarjat.”  Tämä oli niitä harvoja kertoja kun Juha kiroili. ”Mä ymmärtäisin sun käytöksesi jos sä olisit jonkunlaisessa psykoosissa, mutta kun sä olet täysissä järjissäs, niin sä kyllä voit hillitä itsesi! Sä paiskot ovia, hajotat tavaroita, vittuilet hoitajille, viiltelet ja hankit ittes tarkkailuun ja sitten sä jumalauta kehtaat väittää ettet ole tehnyt mitään!”
”Painu helvettiin mun huoneesta!”
Se oli virhe. Ja Noora tajusi sen siinä samassa kun oli sen sanonut. Juha nappasi Nooraa niskavilloista ja talutti Nooraa eteenpäin. Kun Noora tajusi mihin Juha oli häntä viemässä, paniikki alkoi kipittämään hänen selkäpiitään. ”Juha ei! Et sä voi nolata mua muiden potilaiden silmissä!” Juha avasi vessan oven. ”Kyllä voin. Suu auki.” Noora piti suun kiinni, Tonin tuijottaessa heitä tupakkahuoneesta, josta oli näköyhteys vessoihin. ”NYT.”  Noora piti suunsa edelleen kiinni. ”Täytyykö käydä neukkarissa ensin ja tulla sen jälkeen harjoittelemaan suun aukaisemista?” Nooran suu aukeni kuin itsestään. Juha pesi Nooran suun huolellisesti ja antoi sen jälkeen Nooran huuhdella. Paha maku jäi kuitenkin ja Noora tiesi että meni pitkän aikaa ennen kuin se häipyisi. ”Ja sitten neukkariin.” Noora käveli ilman vastaanlaittamista neukkariin. Ehkä tästä taas selviäisi nopeammin jos olisi yhteistyökykyinen?

Kun selkäsauna oli ohi, itkevä tyttö laahusti tupakkahuoneeseen. Tällä kertaa Noora oli saanut ensimmäistä kertaa maistaa pajua, inhottavan kipeä väline. Juha ymmärsi että Noora halusi olla vähän aikaa yksin, päätti käydä juttelemassa vähän myöhemmin.
”Mikä on?” Toni kysyi kallistaen päätään puolelta toiselle. ”Ei mikään.”  ”Istu mun seuraksi, mä haluan tietää miltä saippua maistuu.”  Toni sanoi ja alkoi nauramaan. Noora loi niin murhaavan katseen kuin vain osasi ja sanoi: ”Mietippä sitä.” ja lähti omaan kämppäänsä.
Noora makasi kyljellään sängyssä ja itki. Hän itki häpeästä, hän itki pettymystään minkä oli aiheuttanut Juhalle, pettymystä minkä aiheutti itselleen, mutta samalla itki myös onnesta. Juha hiipi hiljaa Nooran viereen, Noora käpertyi kainaloon, Juha silitteli häntä, hän itki niin kauan että kyyneleet loppuivat.
”Anteeksi.”  ”Shhh… Se on anteeksi pyydetty ja anteeksi annettu. Elämä jatkuu näiden kahden päivän jälkeenkin, eikös vain?”
Noora katsoi Juhaa ja hymyili. Juha hymyili takaisin.

Report to moderator   Logged

Osa 2

Noora saapui pieneen kaksioonsa joka sijaitsi lähellä keskustaa. Ajatukset pyörivät kilpaa hänen päässään: ”…tulen tapaamaan sua ensi viikon torstaina.” Eikö sillä ollut parempaa tekemistä kuin kyylätä mun tekemisiä?  Mitä se tarkoitti sanoessaan että hän jatkaa mun kasvattajana? Ei se voi noin vaan tupsahtaa tänne ja aloittaa saarnaamaan siitä miten mä elän elämääni, ei vain voi. Mutta eihän sille ole pakko kertoa mitään? Voisin valehdella kaiken olevan kondiksessa. Mutta edelleen valehteleminen sille oli niin pirun hankalaa, se näkee heti mun silmistä etten puhu totta. Miksi se edes haluaa olla joku kasvattaja? Olisko sitten niin kuin Juha sanoi, että se haluaa että pysyn valkoisten seinien ulkopuolella?
Olihan se totta, että hän oli viime aikoina ollut turhan tiuhaan tahtiin Osastolla, mutta jos se oli hyvä systeemi hänen mielestään, miksei se voisi toimia jatkossakin? Okei, koulu kärsii eikä sairaala ole mun paikka, mutta mitä sitten? Koulu nyt ei jaksa muutenkaan kiinnostaa ja mitä pahaa siinä on, että menen silloin tällöin selvittämään pääkoppaani Osastolle? 

Noora purki matkalaukkunsa lattialle etsien kännykän laturia, pisti töpselin seinään ja soitti hyvälle ystävälleen Ronjalle. ”Moi, sä olet vissiin palannut taas elävien kirjoihin?” Kuului Ronjan iloinen ääni langan toisesta päästä. ”Joo, olen. Kuule, lähtisitkö mun kanssa Kellariin muutamalle kaljalle, olis kiva päästä vähän tuulettumaan Osaston jälkeen.”  ”Nyt on kyllä maanantai, en oikein tiedä..”  ”Tulisit nyt, muutamalle vaan?” Noora maanitteli. ”No okei, jos nyt muutamalle.”  ”Yhdeksältä Kellarin edessä?”  ”Sovitaan näin.”

Noora päätti että nyt unohdetaan koko Juha ja pidetään hauska ilta, olihan hän omasta mielestään ansainnut pienen vapaa illan. Rahaa ei kyllä ollut paljon, viimeiset rahat menisivät luultavasti kurkusta alas, mutta keskiviikkonahan tulee lisää rahaa, kyllä hän siihen asti pärjäisi ja eihän naisen tarvi baarissa yleensä juotaviaan maksaa, aina löytyy joku joka tarjoaa.  Kämppä pitäisi kyllä siivota, Noora oli lähtenyt Osastolle viimeksi niin vauhdilla, että hänellä oli 3 viikon tiskit tiskaamatta ja kämppä yhtä sotkuinen kuin parahin sikolätti, vaatteita löytyi lattialta keittiötä myöten ja villakoiria joka nurkka täynnä. Noh, eiköhän tämä joskus tällä viikolla tule siivottua, hän ajatteli, pisti musiikin soimaan ja avasi ensimmäisen kaljan. Olisi tunti aikaa valmistautua illan viettoon.

Noora tapasi Ronjan sovitusti Kellarin edessä. Tuttu portsari päästi heidät sisään samalla Nooralle virnuillen: ”Eikä sitten mitään ongelmia?”  ”Hei haloo! Aina sä kysyt tuota samaa. Jos mä olen kerran viimeisen vuoden aikana lentänyt täältä ulos, ei sun tarvi aina siitä muistuttaa!” Tapahtuma oli ollut niin jälkensä jättävä ettei portsari malttanut olla ikinä kuittailematta siitä. Noora ja Ronja jättivät takkinsa narikkaan ja suuntasivat baaritiskille.
Kellari oli ollut Nooran kantapaikka siitä lähtien kun hän oli täyttänyt 20. Tutut kasvot nyökkäilivät hänelle ja baarimikko kyseli laitetaanko tavallinen. Tytöt istuivat pöytään ja Ronja alkoi kertomaan uusimpia juoruja. Musiikki tempaisi heidät mukaansa tanssilattialle ja ennen kuin he huomasivatkaan, kello lähenteli puolta yhtä. Ronja huomasi tämän ensimmäisenä. ”Voi perkele, nyt täytyy lähteä kotia kohti, aamulla pitää mennä kahdeksaksi kouluun.”  ”Aina sä olet tommonen ilonpilaaja, pitäisit säkin edes joskus hauskaa etkä aina miettisi kouluja sun muita.”  ”Ai minäkö ilonpilaaja?”  Ronja tyrmistyi. ”No olet! Heti kun ilta alkaa olla parhaimmillaan niin yks lähtee kotiin!” ”Pitäisi sunkin vähän ajatella tulevaisuuttas pidemmälle kuin seuraavaan päivään.”  ”No, Neiti Täydellisyys lähtee sitten kotiin jos ei kerran seura kelpaa.”  ”Tarviiko sun aina haastaa riitaa?”  ”En mä mitään riitaa haasta, painu sinne kotiis niin kummallekin tulee parempi olo.” Noora lähti viereiseen pöytään jossa istui muutama tuttu ja jätti Ronjan kuin nallin kalliolle. Ilta venyi ja valomerkki välähti. Noora oli vahvasti humalassa kun oli saanut pöytäseurueessa istuvalta lainaksi rahaa, kaverit soittivat hänelle taksin ja antoivat Nooran osoitteen että tyttö pääsisi varmasti kotiinsa.

Noora kopeloi yöpöydällä olevaa puhelinta. Herätysääni oli liian kova, se tärisytti liikaa tärykalvoja tällaisina aamuina. Noora sammutti herätysäänen. Ei perkele, pistinkö mä torkun päälle? Nyt Noora jo suostui katsomaan puhelinta, ei hänellä mikään herätys ollut päällä. Ovikello. Kuka perkele soittaa ovikelloa tähän aikaan aamusta? Noora kömpi sängystä ylös, päätä särki tajuttomasti. Noora kompuroi avaamaan oven yöpaita päällään.

Noora tuijotti. Mies tuijotti takaisin. Kun Noora ei saanut sanaa suustaan, mies sanoi: ”Huomenta, kai aiot pyytää vieraan sisään?” Mies ei jäänyt odottamaan vastausta vaan marssi Nooran ohi sisään. Noora sulki oven ja sai puhekykynsä takaisin. ”Mitä vittua sä täällä teet?” Noora kiukustui kun Juha siirsi vaatteita sohvalta nojatuolille että mahtui istumaan. ”Sun piti tulla vasta torstaina!”  ”Niinhän mun piti, mutta mulla sattui olemaan tänään vapaa, lenkille lähtiessäni päätin kiertää tämän kautta ja varmistua että olet lähtenyt kouluun.” Juha kurtisti kulmiaan: ”Autosi oli parkkipaikalla.” Nooraa suututti. ”No missä se olisi jos ei parkkipaikalla?”  ”Eipäs leikitä neiti nenäkästä. Tottakai se olisi koulun pihassa jos olisit sinne lähtenyt, näköjään et ollut. Ja eilen on taas näköjään väkevämpi maistunut? Ulkoisesta habituksestasi päätellen, meikit poskilla ja hiukset pystyssä. Ja täällä haisee vanha viina.”  ”En mä mielestäni ole vanhaa viinaa juonut. Uutta se oli.” Noora mutisi mutta kuitenkin sen verran lujaa että Juha kuulisi ja lähti parvekkeelle polttamaan aamun ensimmäisen tupakan. ”Sä poltatkin kuin mikäkin korsteeni, sullahan menee jo pelkästään tupakkaan suurin osa sun opintotuesta, tuohonkin täytyy jossain vaiheessa puuttua. Nyt käyt suihkussa, vaihdat vaatteet niin mä keitän sillä välin vahvat aamukahvit.” Juha sanoi Nooran tullessa takaisin. Noora mulkaisi Juhaa niin pahasti kuin vain osasi ja sulkeutui kylpyhuoneeseen.

Noora tiesi mitä kuitenkin jossain vaiheessa tuli tapahtuman ja yritti keksiä mahdollisimman hyvän syyn välttääkseen tulevan, sellaista kuitenkaan keksimättä. Pitikö sen nyt välttämättä just krapula aamuna tänne tulla? Noora pesi meikit kasvoiltaan, pesi hiuksensa ja vartalonsa, kuivasi itsensä, föönasi hiukset kuiviksi, pyyhe vartalon suojana kipitti makuuhuoneeseen ja yritti löytää jotain puhdasta päälleen. Noora yritti viivytellä parhaansa mukaan mutta lopulta raahautui keittiöön.

”Otat varmaan kahvia?” Juha kysyi ja Noora nyökkäsi. ”Vai että tällaista elämää sitä vietetään Osaston ulkopuolella?” Juha totesi katsellen ympärilleen. ”Koulusta ei välitetä tuon taivaallista, illat juhlitaan ja päivät nukutaan ja kämppä on kuin tsunamin jäljiltä. Onko sulla minkäänlaista hajua siitä mitä mieltä mä olen tästä kaikesta?” Noora tuijotti kahvikuppiaan ja yritti hillitä kasvavaa raivoaan. ”Olen sitä mieltä etten yhtään ihmettele että joudut välillä tulemaan Osastolle tämän kaiken kaaoksen alta. Mutta eiköhän me saada pikkuhiljaa asiat järjestymään.” Noora tuijotti edelleen kahvikuppiaan ja tiesi että Juha tiesi hänen räjähtävän minä hetkenä hyvänsä. Noorasta tuntui että Juha oikein odotti sitä. ”Sanoinhan sulle kun lähdit Osastolta, että nyt laitetaan sun elämä järjestykseen..” Noora ei pystynyt enää hillitsemään itseään: ”Mitä helvettiä mun elämä sulle kuuluu! Jos mä olen tyytyväinen elämääni näin, sulla ei pitäisi olla mitään urputtamista asiasta! Sulla ei pitäisi olla mitään sanottavaa niin kauan kunhan mä pysyn poissa Osastolta! Tule vasta sitten aukomaan päätäsi jos vaikuttaa siltä että olen Osasto kamaa! Sä et..”  ”Tsot tsot, tyttöseni.” ja Noora vaikeni nähtyään taas sen niin tutun katseen. ”Vaikka sun omat vanhempasi eivät välittäneet susta yhtään ja antoivat sun elää miten sattuu, niin mä kuitenkin välitän ja haluan että sä onnistut elämässäsi. Tästä eteenpäin me tehdään yhdessä säännöt joita sä alat noudattamaan, jos et noudata, tiedät seuraukset.”  ”Mä en ala kenenkään pillin mukaan tanssimaan.” Juha nousi ylös, otti Nooran käsivarresta kiinni ja talutti vastaan laittavan tytön kylpyhuoneeseen. ”Mitä vittua sä hommaat?” ”Tuo sun kielenkäyttö on sen verran rumaa, että en haluaisi sitä noin nätin tytön suusta kuulla. Samalla ehkä oppisit taas keskustelemaan niin kuin ikäisesi kuuluu. Suu auki!” Juhan äänensävy oli sen verran kova että se säikäytti Nooran ja hän avasi suunsa ja Juha pesi hänen suunsa vaahdotetulla saippualla jonka jälkeen antoi luvan huuhdella. Noora sylki ja joi vettä saamatta pahaa makua pois suustaan. Kun Noora oli valmis, Juha talutti hänet taas keittiön pöydän ääreen ja sanoi: ”Osaisitko sä nyt keskustella?”  ”Osaan.” Noora sanoi häpeillen. Häpeä oli suunnaton. Tällaista häpeää hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. ”Hyvä. Jatketaan. Ensimmäinen sääntö on että alat kulkemaan joka ikinen päivä koulussa ja olet niin monta tuntia kuin tarvitsee.” Juha kirjoitti säännön paperille. ”Toinen sääntö on, että baarireissut loppuu joksikin aikaa.” Noora avasi jo suunsa mutta Juha keskeytti: ”Koska sulla ei ole ylimääräistä rahaa. Tarvit ne rahat elämiseen. Kolmas sääntö koskee kiroiluasi. Vaikka se tulee sulta luonnostaan, niin äsken sait näytön siitä mitä tapahtuu aina kun kiroilet ja neljäs sääntö on että pidät kämpän järjestyksessä. Näillä on helppo aloittaa. Kysyttävää?” Muut säännöt olivat suht helppo toteuttaa, mutta sääntö numero kakkosta Noora ei hyväksynyt. ”Koska mä sitten saan käydä Kellarissa? Mun on pakko saada välillä nollata tilanne ja sä tiedät sen ihan hyvin!”  ”Sitten kun sulla on rahaa. Vähennät vaikka tupakoissa, siitäkin jäisi ylimääräistä rahaa.”  ”Ja miten sä luulet vahtivas mun rahankäyttöä?”  ”Sullahan on nettipankki tunnukset? Vaikka niin, että aina kun käyn täällä, tarkistamme yhdessä raha tilanteesi ja mietimme sitten.” Noora piti kiukkunsa sisällään, sanoi vain ”OK” ja allekirjoitti paperin. ”Hyvä tyttö. Ja nyt..” mutta enempää Juha ei ehtinyt sanoa kun Nooran puhelin soi.
”Noora… moi… oliko se tänään?... mä ihan oikeasti unohdin… huomenna?... joo, kyllä se sopii.. yhdeltä?... joo mä tulen silloin..ok..moi.”
Juha katsoi häntä kysyvästi. ”Mä… mulla olis ollut tänään opon tapaaminen koululla niistä poissaoloista mutta mä unohdin..”  ”Unohdit?” ”Okei! En mä unohtanut, ei vaan huvittanut mennä sinne ja muutenkin kun oli krapula ja sitten sä tulit ja..”  ”Voi hyvä luoja tyttö sun kanssas. Kai sä ymmärrät että tuollaiset asiat täytyy hoitaa? Moneltako se olisi ollut?”  ”Yhdeksältä.”  ”Ja mä tulin vasta yhdeltätoista, sä olisit aivan hyvin ehtinyt käymään siellä.”  ”Niin mutta..”  ”Pisteet sulle siitä, että olit rehellinen etkä yrittänytkään selittää mitään muuta, mutta nyt käyt hakemassa kylpyhuoneesta hiusharjan.” Noora hetken emmittyään lähti hakemaan hiusharjaa ja kun tuli takaisin Juha oli siirtynyt olohuoneeseen. ”Ja sitten housut alas ja tähän polvien päälle.” Noora huokaisi hiljaa ja ajatteli että tämä olisi ohi nopeammin jos hän tottelisi, pudotti farkut ja alushousut nilkkoihin ja kävi makaamaan Juhan polvien päälle. Asento oli niin nöyryyttävä, niin tajuttoman nöyryyttävä ettei Noora osannut edes kuvailla miltä hänestä tuntui. Hän häpesi. Voi luoja kuinka hän häpesi.

Juha painoi vasemman kätensä Nooran selän päälle ja aloitti hitaalla temmolla, vasen, oikea, vasen, oikea. Pikkuhiljaa Noora yritti yhä enemmän ja enemmän siirtää itseään pois harjan tieltä, siinä kuitenkaan onnistumatta. Juha otti hänestä paremman otteen tämän huomatessaan. Hiljaisia ynähdyksiä pääsi Nooran huulilta vaikka hän oli visusti päättänyt olla valittamatta. Juha lisäsi voimaa ja nopeutta. kuullessaan katkonaista nyyhkytystä Juha lopetti ja auttoi Nooran ylös. ”Mitä sinä teet huomenna?”  ”M-menen kouluun ja *niisk* olen siellä koko päivän j-ja käyn juttelemassa opon kanssa.” ”Hyvä. Nyt olisi jäljellä vielä se, että kävit eilen juhlimassa vaikka tiesit että aamulla on koulupäivä. Ole hyvä ja nojaa tuolin selkänojan yli.”  ”Juha ei.. Mä olen jo oppinut läksyni, ei enää, jooko?” ”Asia täytyy vielä varmistaa että olet oikeasti oppinut etkä vain sano niin välttääksesi tulevan piiskauksen. Kumarru nyt selkänojan yli ja ota kiinni tuolin reunoista.” Noora kumartui nyyhkien ja kuuli kuinka vyö irtosi lenkeistään. Ensimmäinen isku tuli yllättäen ettei Noora ehtinyt varautua ja heti perään toinen. Noora huusi ja itki mutta pysyi urhoollisesti asennossaan. Iskuja sateli ja Nooralla oli vaikeuksia pysyä aloillaan. Juha löi tasaiseen tahtiin, aina eri kohtaan. Noora rukoili Juhaa lopettamaan. ”Vielä kymmenen. Laske ääneen.” Noora laski sen minkä itkultaan kykeni ja kun Juha lopetti, hän ei aluksi edes tajunnut koko asiaa. Kun Noora huomasi, että se oli nyt ohi, hän nousi seisomaan, veti housut takaisin jalkaan ja kompuroi sohvan nurkkaan itkemään. Juha tuli hänen viereensä, silitti Nooran hiuksia ja Noora kömpi hänen kainaloon. ”Anna anteeksi että mä toimin taas näin.” Noora sanoi kun oli rauhoittunut. ”Tottakai saat anteeksi. Sait anteeksi jo siinä vaiheessa kun soitin ovikelloa. Kai ymmärrät sen, että teen kaiken tämän vain sinun parhaaksesi?”  ”Tietenkin mä ymmärrän. Mä lupaan tästä lähtien olla nätisti. Kiitos kun huolehdit musta, vaikka sä osaat olla välillä aika jästipää.”  ”Sittenhän meitä jästipäitä on kaksi.” Juha sanoi ja he kumpikin nauroivat.

Osasto B12

Noora käveli hiljakseen, vähän huojuen, hiljaista tietä takaisin Osastolle päin miettien palaisiko ollenkaan. Hän tiesi että menettäisi kaikki saavuttamansa vapaudet kun nyt palaisi. Pari viikkoa olikin mennyt hyvin, tietenkin yksi takapakki piti järjestää ja PUM, kaikki aloitettava alusta. Kun Noora lähti Osastolta niin tutulle iltalenkille, oli paikallinen kuppila vetänyt häntä puoleensa ja Noora oli päättänyt, että yksi olut, sitten lähden takaisin. Noora oli kuitenkin tavannut uusia, mielenkiintoisia ihmisiä ja oli unohtanut tyystin ajankulun ja havahtunut siihen, kun hänen omahoitajansa oli soittanut ja kysynyt meinaako hän tulla takaisin.
Mitä lähemmäs Osastoa Noora saapui, sitä enemmän hän pohti, loppuuko tämä koskaan?

Sairaala kierteensä Noora oli aloittanut jo nuorena, 15-vuotiaana. Diagnoosi oli silloin jo piirretty otsaan: Tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus. Nyt, 22-vuotiaana, hän pohti koska tämä loppuu? Välillä oli jaksoja kun meni paremmin ja Noora pystyi elämään normaalia arki-elämää, välillä tuli huonompia jaksoja jolloin Noorasta tuntui että elämästä ei tule mitään ja meni, tai joutui, Osastolle. Tämänkertainen Osastojakso oli kestänyt kolme viikkoa.
Lääkärit vakuuttelivat, että elämä rauhoittuu kun ikää tulee lisää, olihan hän jo paljon rauhoittunut niistä kovista teini vuosista, mutta vieläkin oli liikaa impulssivisuutta, hetken mielijohteesta tehtyjä juttuja, liikaa itsetuhoisuutta, liikaa toisten ihmisten pompottelua, joka johtaa riitaisiin ihmissuhteisiin. Liikaa, liikaa, liikaa, hän ajatteli. Lääkärit sanoivat että hänen diagnoosiin ei ole olemassa lääkkeitä, masennuslääkkeet eivät ole tarkoitettu tähän diagnoosiin eivätkä myöskään psykoosilääkkeet, iän myötä se paranee. ”Miksi mun sitten täytyy olla sairaalassa, jos kerta olen terve?”, hän ajatteli katkerana. Omahoitaja selittää kuinka juurikin hän käyttäytymisensä takia pilaa kaikki ihmissuhteensa, kuinka hän impulssivisuutensa takia ajautuu tilanteisiin jotka voisi jättää tekemättä. Ja kun ihmissuhde katkeaa, hän masentuu ja siitä seuraa itsetuhoisuus, jonka takia pääasiassa hän oli tällä hetkellä sairaalassa.
”Joo, mä tiedän sen”, hän mumisi itsekseen ja yritti samalla tihrustaa kännykästä paljonko kello oli. 22.24. Hän oli luvannut olla Osastolla puoli yhdeltätoista. ”Miksi Juhan täytyy olla just nyt yövuorossa?” hän mietti. Hän oli unohtanut täysin omahoitajansa työvuorot. Juhan äänikin oli ollut jotenkin niin käskevä. Hän pystyi sielunsa silmin jo kuvittelemaan minkälainen saarna sieltä tulisi kun hän astuisi suljetun oven toiselle puolelle.
Juha oli ollut Nooran omahoitaja siitä asti kun hän ensimmäisen kerran oli saapunut aikuispsykiatrian puolelle. Noora piti Juhasta paljon, hän pystyi kertomaan ajatuksensa hänelle mitään kaunistelematta, hän pystyi olemaan täysin oma itsensä Juhan edessä, eikä Juha ikinä nauranut hänelle, Juha kunnioitti hänen ajatuksiaan ja mielipiteitään, mutta samalla Juha oli myös jämpti omissa mielipiteissään ja kun Noora joskus sai joitain ”älynväläyksiä”, Juha kertoi kyllä mielipiteensä ja niitä Noora tavallaan pelkäsi, mutta myös kunnioitti. Ja tämän iltainen baarireissu oli taas yksi niistä monesta ”älynväläyksestä” joista Noora saisi myös kuulla kunniansa.
Hän hidasti askeltaan mitä lähemmäs Osastoa tuli, kiersi ison, kellertävän talon aikaa tappaakseen vielä ympäri, poltti muutaman tupakan ja katsoi ovessa olevaa tekstiä: ”Aikuispsykiatrian akuutti osasto B12” ja painoi ovikelloa.

”Tietenkin tuon idiootin pitää tulla avaamaan ovi”, Noora mietti kun Juha kaivoi avaimet taskustaan ja avasi oven. ”Katos, meidän neiti päätti kuin päättikin tulla takaisin.” Juha sanoi. ”No joo, mä ajattelin kiertää tuolta vähän kauempaa lenkin enkä huomannut ajankulua.” Noora tiesi heti ettei selitys mennyt läpi, käänsi Juhalle selän ja lähti omaan huoneeseensa. Juha tuli perässä. ”Missä sä oikeasti olit?” Noora mietti kuumeisesti samalla kun riisui ulkovaatteita, hän tiesi että Juha luki häntä kuin avointa kirjaa, oikeastaan oli turhaa yrittää valehdella mitään, Juha kuitenkin onkisi totuuden, miksi sille valehteleminen olikin näin helvetin vaikeaa? ”Kävitkö kaljalla?” Juha kysyi kun Noora näytti vaienneen. Noora päätti ottaa sen niin tutuksi tulleen teiniuho –roolin ylleen ja sanoi: ”Mitä se sulle kuuluu vaikka olisinkin käynyt?” ”Tule puhaltamaan.” Noora käveli Juhan perässä kansliaan ja Juha kaivoi alkometrin esiin. Noora puhalsi, 0.7 promillea. Luojan kiitos ei ollut enempää, hän ajatteli. ”Istu”. Noora istuutui kanslian toimistotuolille ja alkoi pyöriä tuolilla ympyrää koska tiesi sen ärsyttävän Juhaa. ”Mikä helvetin idea tämä taas oli?” Juha kysyi pientä suuttumusta äänessään. Noora päätti jatkaa teiniuhoa ja tokaisi: ”Mä saan tehdä vapaakävelylläni mitä lystään, se ei kuulu sulle!” ”Kyllä se valitettavasti kuuluu ja kai sä tiesit sen jo ensimmäistä kaljaa juodessasi että sulta lähtee taas vapaakävelyt vähäksi aikaa?” Noora tuijotti Juhaa ja kiukku alkoi tosissaan nousta pintaan. Kyllähän hän sen tiesi, että vapaudet taas lähtevät, mutta ääneen sanottuna se kuulosti niin lopulliselta. Ja vielä kun Juha sanoi sen. ”Et sä ole mikään lääkäri, et sä voi mun vapauksista päättää”. ”En voikaan, mutta luuletko sä oikeasti että kun Osaston lääkäri huomenaamulla kuulee tästä, niin se antaisi asian olla? Sä tiedät varsin hyvin, että Osaston sääntöihin kuuluu se, että kännissä ei Osastolle tulla.” ”Enhän mä edes ole kännissä” Noora yritti puolustautua. ”Puhalsit yli 0,5 joten se luokitellaan niin että olet kännissä”. ”Pitäähän mun joskus saada pitää hauskaa, täällä hajoaa pää kun tuijottaa valkoisia seiniä päivät pitkät.” ”Mutta sä silti tiesit että se on säännöissä kiellettyä.” ”No niin saatana tiesinkin!” Noora huusi samalla kun kiukku alkoi nousta sietämättömiin lukemiin.

Noora päätti kokeilla vanhaa hyvää kikkaa ja rauhoituttuaan sanoi: ”Mä haluan uloskirjoituksen.” Juha huokaisi ja pyöritteli päätään: ”Älä aloita. Älä tee tästä enää tämän hankalampaa. Sä tiedät varsin hyvin mitä päivystävä lääkäri tähän asiaan sanoisi.” ”Mä olen vapaaehtoisessa hoidossa, mä voin lähteä täältä koska haluan!” Noora selitti ja pelkäsi samalla. Pelkäsi sitä mihin se kaikki voikaan johtaa. Mutta roolista ei luovuta. ”Sä tiedät, että kun soitan päivystävälle, se laittaa sut tarkkailuun ja sen jälkeen sun on turha neljään päivään edes haikailla ulos.” ”Mutta ei sillä ole mitään kriteereitä pistää mua tarkkailuun!” ”Mitä sä siellä kotona tekisit?” Juha kysyi. ”En tiedä ja vittuako se sulle kuuluu, soita nyt vaan se saatanan päivystävä!” ”Sä kuitenkin satuttaisit itseäsi siellä jotenkin, eikös vain? Noora hei, eikö tämä ole jo niin moneen kertaan koluttu läpi ettei tämä enää kannata. Menisit nukkumaan ja huomenna pyytäisit Osaston lääkärin uloskirjoittamaan sut?” ”Soita nyt vaan se vitun päivystävä”. ”Okei, mä soitan, koska sulla on oikeus tavata päivystävä. Jos me oltaisiin jossakin muualla kuin sairaalassa, saisit kunnon selkäsaunan niin lopettaisit tällaiset älyttömän typerät jutut.” Juha kääntyi selin Nooraan päin, Noora tuijotti Juhan selkää ja toivoi että katse voisi tappaa. Samalla myllersi sisuskaluja, voisiko se oikeasti toteuttaa uhkauksensa? Tuosta ihmisestä ei ikinä tiedä, ei, ei se voi niin tehdä, Noora mietti ja meni omaan huoneeseensa odottamaan päivystävän saapumista.

Hetken päästä Juha tuli sanomaan: ”Päivystävä ottaa sut nyt vastaan”. Noora lampsi lääkärin vastaanotto huoneeseen ja istuutui pöydän toiselle puolelle. Kandi, hän päätteli, tälle on helppo syöttää ties mitä paskaa. ”Juha tuossa kertoi että sä haluaisit uloskirjoituksen? Minkä takia?” ”En mä halua enää olla täällä.” ”Miksi haluat lähteä keskellä yötä, mikset voi odottaa huomisaamuun kun tuttu Osaston lääkäri olisi sut uloskirjoittamassa?” ”Miksi odottaa aamuun, kun voisin lähteä nyt heti?” Noora yritti. ”Juha sanoi että tuossa mielentilassa sua ei saisi päästää kotiin.” ”Ei sitä idioottia tarvi kuunnella, mä meen vain kotiin nukkumaan.” Noora tiesi että tietenkin Juhan sana painaa enemmän kuin hänen ja kirosi Juhan jälleen maan alimpaan helvettiin. ”Nyt on kuitenkin juttu niin, että en voi uloskirjoittaa sua, koska omahoitajasi mukaan, omahoitajasi joka on tuntenut sinut monta vuotta, olet itsetuhoinen ja siinä mielentilassa että voisit tehdä itsellesi jotain, en uskalla uloskirjoittaa sua. On kaksi vaihtoehtoa. Joko jäät vapaaehtoisesti tai joudun laittamaan sut tarkkailuun.” ”Tännehän minä en vapaaehtoisesti jää!” Noora huusi, paiskasi oven takanaan kiinni ja meni omaan huoneeseensa.

”Oliko kaikki tämä nyt sen arvoista?” Juha kysyi samalla kun tuli toivottamaan hyvät yöt. ”Mä olen Noora aika pettynyt suhun. Mä luulin että sä olet päässyt tuosta lapsellisesta käytöksestä jo eroon. Tästä tulee taas hirveä paperisota. Neljä päivää tarkkailussa jonka jälkeen pitää miettiä jatketaanko pakkohoitoa vai saatko vapauttavat päätökset ja paperi pitää mennä vielä ylilääkärin allekirjoitettavaksi. Miksi sä Noora teet tätä?” ”Painu vittuun siitä” Noora mumisi peittojen alta. Kyllähän hän tiesi että näin tulee käymään ja hoitajille vain ylimääräistä paperisotkua, mutta hän oli edelleen sitä mieltä että sen minkä aloittaa täytyy viedä loppuun asti. Hän ei osannut lopettaa ajoissa. Nytkin hän olisi voinut päättää että jatkaa vapaaehtoispohjalta mutta kuinkas kävikään? Hän oli pettynyt itseensä. Kunpa Juha toteuttaisi uhkauksensa, olisiko siitä apua? Vaikka sillä hetkellä hän vihasi Juhaa, samalla hän tunsi olonsa turvalliseksi, oli joku joka oikeasti välittää.
Kuin vastauksena hiljaisiin mietteisiin Juha istui sängyn vieressä olevalle tuolille ja sanoi: ”Tiedätkö Noora, että aion nyt toteuttaa uhkaukseni. Sä käyttäydyt kuin mikäkin pahansuopainen kakara ja uskon pyhästi, että kunnon selkäsauna voisi hillitä tuota sun käyttäytymistä.” Noora tuli esiin peiton alta, tuijotti Juhaa niin kuin näkisi tämän ensi kerran. Noissa tummissa silmissä oli taas se päättäväinen ilme, ilme jonka Noora oli nähnyt useat kerrat ja josta Noora ei pitänyt. Tuosta katseesta tiesi, että valinnanvaraa ei ollut. ”Sä et voi. Et voi etkä saa.” ”Minä voin ja minä saan. Osaston lääkäri tietää tästä ja on antanut tälle siunauksensa. Samoin Mirva ja Jyri henkilökunnasta tietävät.” Noora tuijotti Juhaa silmät suurina. ”Et sä siltikään voi. Mä olen aikuinen ihminen! Mene nyt jo helvettiin ja anna mun olla!” ”Juuri tuota tarkoitan. Sun kanssa ei nykyään pysty edes keskustelemaan kun toivotat kaikki vittuun tai helvettiin. Tuohon sun kiroiluunkin on syytä puuttua, ei aikuiset ihmiset normaalissa keskustelussa sano toiselle noin. Alahan tulla sitten.” ”Mihin?” Noora kysyi edelleen Juhaa tuijottaen. ”Neukkariin. Se on tarpeeksi kaukana potilashuoneista, jos et pysty olemaan hiljaa.” ”Juha hei.. ei tämäniltainen nyt niin vakava asia ollut että siitä pitäisi selkään antaa. Eikö se ole jo tarpeeksi iso rangaistus etten pääse neljään päivään ulos edes lapsenvahdin kanssa?” ”Luuletko sä oikeasti, että joku henkilökunnasta alkaisi juosta sun perässä pitkin sairaala-aluetta?” ”No en ja sitä mä yritänkin sulle selittää että eikö se ole jo tarpeeksi iso rangaistus etten pääse ulos?” ”Ei ole. Nyt tehdään juuri niin kuin minä sanon. Mennään nyt. Älä pakota mua ottamaan kovia otteita.” Nooraa kiukutti. Ei Juha voinut tehdä sitä hänelle. Ja kuitenkin se voi. Ehkä olisi parempi totella, mutta… ”Mene kuule ihan itekses.” Noora paukautti, käänsi kylkeä ja odotti sydän pamppaillen mitä tuleman piti.

Juha huokaisi, nousi seisomaan ja rivakalla otteella otti Nooraa käsivarresta kiinni ja nosti tämän pystyyn, siirsi otettaan Nooran niskavilloihin ja lähti taluttamaan Nooraa kohti neukkaria. ”Osaan mä saatana kävellä itsekin!” Noora huusi kiukuissaan, mutta Juha ei päästänyt irti.
”Seiso siinä!” Juha sanoi ja otti itselleen tuolin ja käänsi tuolin niin että he olivat kasvotusten. ”Toivottavasti sä ymmärrät miksi mun täytyy tehdä tämä. Suhun ei tehoa mitkään muut rangaistukset ja olen edelleen varma että tämä tehoaa.” ”Mä en ole tehnyt mitään pahaa!” Noora yritti, mutta Juha keskeytti: ”Ai et vai? Tulet kännissä Osastolle vaikka tiedät että se on kiellettyä, hommaat itsesi tarkkailuun, kiroilet ja vielä viitsit väittää ettet ole tehnyt mitään pahaa?” ”No niin kun en ole!” ”Olen vahvasti eri mieltä. Seuraavaksi otat housut pois ja tulet makaamaan tähän polvien päälle. Nyt heti.” Noora huomasi Juhan äänessä pientä suuttumusta siitä kun hän ei totellut ja tuo katse.. ”Nyt HETI.” Tuo pelottavan rauhallinen ääni sai Nooran entistä kiukkuisemmaksi. ”Painu vittuun” Noora sanoi ja aikoi lähteä huoneesta mutta Juha oli nopeampi.
Nooran mielestä liian nopealla ja kevyellä liikkeellä Juha sai hänet polviensa päälle, housut ja alushousut putosivat nilkkoihin. Noora mietti miksi hän oli vaihtanut farkut college housuihin päivystävää odotellessa. Enempää hän ei ehtinyt miettiä kun ensimmäinen isku tuli. Noora heitti ilmoille kaikki kirosanansa mitä siihen ikään mennessä oli oppinut, jolloin iskuihin tuli vain yhä enemmän ja enemmän voimaa. Raivo nousi pintaan, hän rimpuili minkä voimiltaan jaksoi, mutta Juha oli voimakkaampi ja sai Nooran pysymään aloillaan. Hän huusi, enemmän nöyryytyksestä kuin kivusta. Pikkuhiljaa lyönnit alkoivat sattua liikaa, raivo oli kaikonnut, tilalle tulivat kyyneleet ja anelut lopettamisesta.
Juha huomasi tämän ja lopetti. Hän nosti Nooran ylös, katsoi tätä läpitunkevasti suoraan silmiin ja kysyi: ”Joko alat ymmärtämään miksi tämä on välttämätöntä?” ”J-joo, kyllä mä ymmärrän. Voinko mennä nyt?” ”Et. Rangaistus ei ole vielä ohi.” Noora tuijotti Juhaa. Ei tämä voinut olla tosissaan. Ei hän kestäisi enempää. ”Äskeinen oli rangaistus siitä että tulit kännissä Osastolle, vaikka et kaatokännissä ollutkaan. Seuraava rangaistus tulee siitä, että tieten tahtoen ajoit itsesi tarkkailuun vaikka olisit sen voinut välttää.” ”Juha kiltti, mä myönnän että toimin typerästi, mutta…” ”Nyt ei enää muttakunit auta. Nojaa tuon pöydän päälle. HETI.” Noora päätti että nyt on parempi totella ja pitää suu tiukasti kiinni vaikka mieli tekikin esittää eriävä mielipide. Juha irrotti vyön housuistaan. Ei perkele, Noora ehti ajatella kun ensimmäinen isku osui vasempaan pakaraan. Kipu oli niin sietämätön että Noora parkaisi. Juha piti lyöntien välillä pienen tauon että Noora ehtisi valmistautua seuraavaan iskuun. Kahdenkymmenen iskun jälkeen Nooran silmistä valuivat kyyneleet vesiputouksena, hän aneli ja rukoili Juhaa lopettamaan. ”Anteeksi, en mä enää koskaan tee niin kuin tänään. En enää juo kun olen Osastolla enkä hommaa itseäni tarkkailuun, oikeasti Juha, ei enää..” Juha pyysi Nooraa nousemaan ylös ja seisomaan häneen päin niin että Noora joutui katsomaan hieman ylöspäin. ”Tämä riittää tällä kertaa. Uskon että olet oikeasti pahoillasi, mutta varoitan, jos sama tapahtuu vielä jatkossa, tämä oli vain esimakua seuraavaan kertaan verrattuna.” Noora painoi päänsä, pyysi vielä kerran anteeksi, varmuuden vuoksi ja kysyi saisiko hän nyt lähteä. Juha antoi luvan.

Noora kaivautui peittojen alle ja kävi tilanteen mielessään läpi. Ehkä Juha oli ollut oikeassa, ehkä häneen ei tehonneet muut rangaistukset mitä Osastolla oli tarjolla, ehkä hän tarvitsi piiskaa pysyäkseen oikealla tiellä. Nooraa harmitti seuraavat tulevat päivät kun hän joutui olemaan sisällä, mutta ajatteli että olihan hän senkin ansainnut. Noora mietti Juhan viimeistä lausetta: ”…vain esimakua seuraavaan kertaan verrattuna.” Noora päätti hiljaa mielessään että seuraavaa kertaa ei vähään aikaan tulisi ja viimeinen ajatus ennen nukahtamistaan Nooralla oli: ”Mulla on paras omahoitaja minkä tässä talossa voi saada.”




Juha oli seuraavat päivät valvontavapaalla ja kun Juha tuli neljäntenä päivänä töihin, hän oli oikein tyytyväinen Noorassa tapahtuneessa muutoksessa. Kun omahoitaja keskustelu oli lopuillaan, Juha sanoi: ”Uskon, että tarkkailun jälkeen saat sen uloskirjoituksen jos haluat. Mietin vain, että miten elämäsi alkaa sujua, lipsahtaako se taas niihin iänikuisiin baarireissuihin ja kerroit silloin viimeksi kun täällä olit, että koulullasi he uhkaavat sinua potkuilla poissaolojen takia. Mietin, että jatkuuko toisten ihmisten pompottelu jolloin saat taas suksesi ristiin liian monen ihmisen kanssa, mietin, mitä voisin tehdä asian hyväksi että pysyisit näiden seinien ulkopuolella. Tulin siihen tulokseen että jatkan kasvattajanasi…” ”Mikä vitun kasvattaja?” Nooralla nousi niskakarvat pystyyn jo pelkästä ajatuksesta. ”Ai niinkö että sä alkaisit kyttäämään mua siviilissäkin?” ”Jos noin haluat asian ilmaista, niin kyllä” Juha sanoi taas sillä ärsyttävän rauhallisella äänellä. ”Tulen tapaamaan sua ensi viikon torstaina, kai se sulle sopii?” Juha kurtisti kulmiaan ja Noora sopersi ”Joo, kai.” ”Hyvä, nähdään sitten.”

Osaston lääkäri teki Noorasta vapauttavan päätöksen ja Noora lähti Osastolta kohti omaa kotiaan. Päässä vilisivät tuhannet ajatukset ja taas se vanha piru nosti päätään hänen olkapäällään ja sai Nooran päähän ajatuksen: ”Ei se ole tosissaan.”