Oli kulunut kaksi kuukautta siitä kun Noora ja Juha olivat aloittaneet säännöllisen tapaamisen. Noora oli jaksanut olla hyvin tunneilla, pitänyt asunnon järjestyksessä eikä muitakaan ongelmia ollut pahemmin tullut eteen, mitä nyt pientä kompurointia, joista oli kuitenkin selvitty vain pienellä muistuttamisella. Elämä näytti vihdoin paremman puolen itsestään ja Noora oli oikein tyytyväinen tilanteeseen. Juha kävi säännöllisesti torstaisin, mikäli hänellä oli aamuvuoro, hän tuli illalla, mikäli iltavuoro, hän tuli aamulla ja jos oli yövuoro, hän tuli illalla ennen töihin lähtöä. Joskus Juha saattoi tehdä pistokokeita eli ilmaantua paikalle silloin kuin ei pitäisi, mutta silloinkin asiat rullasivat niin kuin pitikin.
Rahaakin Noora oli saanut sen verran säästettyä, että ilta Kellarissa saattoi olla pian ajankohtainen ja Juha oli antanut sille jo siunauksensa. Perjantai-iltana hän päätti soittaa Ronjalle.
”Moi! Lähtisitkö sä Kellariin? Siitä on niin pitkä aika kun ollaan viimeksi oltu yhdessä liikenteessä.” ”En oikein tiedä..” Ronja kuulosti oudolta. ”Mikä estää?” ”No.. jäi aika paskan maku suuhun viime kerrasta.” Ronja sai sanotuksi. ”Täh?” ”Eikä se ollut edes ensimmäinen kerta kun sä alat haastamaan riitaa ja sen jälkeen jätät mut yksin.” ”No, anteeksi. Ja anteeksi kun en ole pitänyt suhun juurikaan yhteyttä. Mun elämä on saanut totaalisen muutoksen eikä ole jäänyt oikein aikaa mihinkään muuhun. Lähtisit nyt Kellariin, niin kerron sulle sitten enemmän.” Noora yritti. ”En mä taida. Sä et muutu koskaan. Niin monta kertaa kuin sä olet mulle tuota samaa selittänyt ja aina baari-ilta päättyy samalla tavalla. Ja ehkä on parempi ettei me enää pidetä yhteyksiä kun se näyttää olevan sulle niin hankalaa muissa asioissa kuin baareilussa. Ja sun seura ei tee mulle hyvää.” (tuut tuut tuut) Noora jäi tuijottamaan puhelinta ja ajatteli: Niin pitkä ystävyys ja tähänkö se loppui? Noora muisti kyllä mitä oli Ronjalle sanonut illan päätteeksi mutta ei ollut ajatellut, että toinen siitä loukkaantuisi, eihän se ollut koskaan ennenkään loukkaantunut. Ja miten niin hän ei muutu koskaan? Mitä enemmän hän alkoi miettimään asiaa, sitä suuremmaksi asia hänen päässään paisui. Olenko nyt onnistunut pilaamaan taas yhden ihmissuhteen jollain typerällä heitolla? Oliko Ronja hylännyt hänet? Niin paljon kuin hän ja Ronja olivat viettäneet aikaa yhdessä? Niin paljon kuin he olivat kokeneet yhdessä? Ronja tiesi hänen koko historiansa, he olivat tunteneet toisensa 13-vuotiaista lähtien. Miten niin hänen seura ei tee hyvää Ronjalle? Noora yritti soittaa Ronjalle, mutta Ronja ei vastannut. Noora päätti lähteä alkoon –jollain oli nyt pää saatava sekaisin.
Noora palasi kotiin, korkkasi pullon ja heitti vielä muutaman pampulan kyytipojaksi jotka hänelle oli määrätty ahdistus kohtauksia varten. Nyt oli sammuttava mahdollisimman nopeasti ja pampulat + viina olivat siihen hyvä yhdistelmä. Sohvalla istuessa, viinaa lipittäessä ja stereoista soiva melankolinen musiikki saivat asian paisumaan yhä vain suuremmaksi ja suuremmaksi. Noora ajatteli jo, että mitä varten hän enää yrittääkään jaksaa eteenpäin, helpompi on palata entiseen ja sammui.
Sunnuntai päivän Noora vietti nukkumalla, välillä heräten ja tupakalla käydessä, muutama pampula taas lärviin ja unta riittäisi. Välillä hereillä ollessaan hän yritti soittaa Ronjalle, mutta Ronja ei edelleenkään vastannut hänelle. Kiukuspäissään hän heitti puhelimen seinään ja päätti että antaa olla, otti taas ylimääräisen pampulan ja meni nukkumaan.
Maananti aamulla Noora heräsi kymmeneltä ja päätti ettei menisi kouluun. Ronja on kuitenkin siellä eikä hänellä ollut minkäänlaista mielenkiintoa tavata kyseistä ihmistä. Sen sijaan hän päätti jättää aivonsa narikkaan ja lähti käymään alkossa. Kyllä tämän yhden päivän voi vielä turruttaa.
Tiistai ja keskiviikko menivät samalla tavalla. Jos hän ei jaksanut käydä alkossa, hän otti muutaman pampulan ja nukkui. Ja itki. Hän oli niin pettynyt itseensä ja niin vihainen Ronjalle, hänen ainoalle tosi ystävälleen. Tosi ystävä. Ja vitut. Ja taas hän nukkui.
Torstai aamupäivällä ovikello soi. Silmät itkusta turvonneina, pameista sekaisin hän kompuroi ovelle ja sai sen auki, ensin jonkinaikaa ihmeteltyään mihin suuntaan lukkoa pitää vääntää. Noora yritti tarkentaa katseensa tulijaan. ”Herranjumala! Mitä on tapahtunut?” Noora tajusi kuka tulija oli ja lähti seinistä tukea ottaen olohuoneeseen. ”Noora! Katso tännepäin!” Juha oli hänen mielestään kuin tyhjästä ilmestynyt hänen viereensä. Hän tuijotti Juhaa. ”Mitä helvettiä sä olet vetänyt? Kerro!” ”Pameja.” Noora sai sanotuksi. ”Ja viinaa.” Juha totesi, katsoen lattialla pyörivää pullomerta. ”Paljonko sä otit niitä pameja?” Noora mietti hetken, ajatukset alkoivat lennellä taas tuntemattomia polkuja. ”NOORA!” Noora kääntyi katsomaan outoa huutajaa. ”Paljonko sä niitä pameja vedit?” ”Tässä koko viikon oon niitä napsinut..” Noora sanoi tuskin kuuluvasti ja vajosi taas omaan maailmaansa. ”Et ilmeisesti kuitenkaan ole liikaa niitä ottanut, koska hengissä vielä olet. Mä vien sut nyt nukkumaan, mulla on kahden päivän vapaa, olen täällä kun heräät ja pidän huolen että hengität, mutta yhtäkään ylimääräistä pampulaa et enää saa ja pidän myös huolen ettei Osaston lääkäri niitä sulle enää kirjoita.” Juha totesi enemmän itsekseen kuin Nooralle.
Noora heräsi vasta seuraavana aamuna, nousi ylös ja suunnisti ensimmäisenä keittiöön jossa tiesi säilyttävänsä ylimääräistä tupakka-askia pahan päivän varalle, hän ei jaksanut alkaa etsimään tupakkejaan sen tuhannen sotkun alta joka vallitsi hänen kämpässään. Siitä Noora suunnisti olohuoneeseen josta pääsi parvekkeelle, mutta nähdessään miehen makaavan hänen sohvallaan Noora pudotti tupakka-askinsa ja kiljaisi. Juha pomppasi salamana ylös ja Noora hetken tuijotettuaan huokaisi ja asettui istumaan Juhan viereen. ”Kauanko sä olet ollut täällä?” ”Eilisestä asti. Mikä ihme sut tyttö hyvä on ajanut taas tähän pisteeseen?” Noora kertoi itkien Juhalle kaiken Ronja –episodista, siitä kun hän halusi vain turruttaa ajatuksensa, siitä ettei hän ole koko viikkona ollut koulussa ja siitä ettei voinut soittaa kun puhelin oli rikki. Kun hän oli saanut kertomuksensa loppuun, hän meni tupakalle ja sieltä takaisin sänkyyn, turvaan peittojen alle. Juha istui sängyn laidalle. ”Noora. Se, että sulle ja Ronjalle tuli riitaa, ei tarkoita sitä, että sä sulkeudut kämppääs ja vedät ties mitä mömmöjä naamaas. Asian olisi voinut hoitaa toisellakin tapaa. Olisit voinut soittaa vaikkapa mulle ja kertoa asiasta. Tällä tempauksella sä sait mut repimään reikäni kun tulin sun luo. Olin niin tajuttoman huolissani susta vaikka tiesin, että sekavuutesi menee nukkumalla ohi kunhan et saa enää yhtäkään nappia. Tiedätkö sä edes mikä päivä tänään on?” ”Öö.. keskiviikko tai torstai, kai.” ”Nyt on perjantai. Oletko sä edes syönyt koko viikkona mitään?” Noora alkoi itkemään ja sanoi Juhalle: ”Mene pois, jooko? Ihan oikeasti.” ”Mä en lähde minnekään ennen kuin sä olet kunnossa. Menen tuohon olohuoneeseen, mutta kauemmaksi en mene.” Noora tyytyi vastaukseen, hän halusi olla yksin.
Juha tiesi että nyt ei ole oikea aika kurinpalautukselle, se saisi odottaa. Nyt oli saatava tyttö taas elävien kirjoihin, mutta Juha pelkäsi jo pahinta..
Illalla Juha toi Nooralle lämpimiä voileipiä ja lasin maitoa tarjottimella sänkyyn. Noora itki ja söi, söi ja itki. ”Ei sun tarvi pitää huolta musta. Mä tuotan kaikille vain pettymyksen.” Noora sai sanottua itkunsa seasta. ”Nyt mun ainakin tarvii susta pitää huoli. Kieltämättä olet melkoisen pettymyksen mulle tuottanut, mutta ei puhuta siitä nyt. Nyt on tärkeämpää saada sut kuntoon.” Noora nukahti tyyny kyynelistä märkänä.
Lauantai aamu alkoi yhtä harmaana. Kun Noora ei halunnut nousta sängystä ylös, makasi vain ja tuijotti tyhjyyteen, Juha päätti tehdä ratkaisunsa. ”Noora? Olen sitä mieltä että nyt täytyisi lähteä Osastolle.” Noora kääntyi katsomaan Juhaa. ”En mä halua sinne.” ”Joo, mä tiedän ettet halua, mutta nyt on oikeasti lähdettävä. Nyt ei ole vaihtoehtoja. Sun tila alkaa mennä päivä päivältä yhä synkemmäksi, en voi jättää sua yksin, sulla pitää olla tällä hetkellä joku vahtimassa ettet tee mitään typerää. Enkä keksi mitään muuta paikkaa kuin Osasto. Siellä et ainakaan pääse satuttamaan itseäsi ja se on pääasia.” ”Älä nyt viitti ottaa tuota ammatti-auttaja-asennetta. En mä ole Osasto jamassa vielä. Olen ollut pahemmassakin kunnossa.” ”Usko mua, minä tiedän, olenhan nähnyt kun sua kannetaan Osastolle. Mutta nyt ennaltaehkäistään sitä ja lähdetään NYT Osastolle.” ”Pitää mennä terveyskeskuksen kautta ja hakea lähete.” ”Se onnistuu kyllä. Mitä sä otat mukaan Osastolle?” Juha kysyi.
Noora selitti mitä hän tarvitsee mukaan ja Juha pakkasi.
Akuutti osasto B21, Noora luki ovesta. Ei hän jaksanut välittää. Tämäkin oli yksi pettymys lisää. Taas täällä. Eikö tämän talon pitänyt olla jo taakse jäänyttä elämää?
Lähetteen hän oli saanut helposti, Juha oli selittänyt asian, hänen historiastaan osan eikä Nooran ollut tarvinnut sanoa mitään. Lääkäri oli kirjoittanut M1-lähetteen. Tarkkailulähete. Noora ei jaksanut välittää siitäkään. Hän ei halunnut muuta kuin vain nukkua, kai se silloin on yksi ja sama nukkuuko hän sairaalan sängyssä vai omassaan, ihan sama.
”Koska sä tulet töihin?” Noora kysyi kun vapaa huone oli löytynyt ja Juha oli tuonut hänen tavaransa. ”Mä tulen huomenna iltaan. Jutellaan sitten enemmän.” Nooralle se sopi hyvin, ei hän jaksaisikaan nyt jutella.
Noora ramppasi oman huoneensa ja tupakkahuoneen väliä, samalla pitäen silmällä keitä muita Osastolla sillä hetkellä oli. Valitettavan monta tuttua kasvoa Noora löysi, hekään eivät olleet päässeet sairaalakierteestään eroon. Toni, jonka kanssa Noora oli monet illat viettänyt tupakkahuoneessa elämän syvimpää olemusta miettien, astui tupakkahuoneeseen ja huudahti: ”Meidän päivänsäde saapui!” Noora hymähti Tonille, olihan muilla potilailla aina hauskaa kun hän kilahti ja järjesti sillä tavalla actionia Osaston harmaaseen arkeen, nyt hän sanoi Tonille: ”Mitä vittua sä taas täällä teet?” Toni tyytyi virnuilemaan: ”Eikös tuon repliikin pitänyt olla mun?”
Päivät kuluivat. Juha ja Noora juttelivat aina kun Juha oli töissä, Noorasta tuntui aluksi kummalliselta jutella Juhan kanssa siitä miltä hänestä tuntui, jutella syistä ja seurauksista mitkä johtivat tämänkertaiseen Osasto jaksoon, mutta samalla Nooran olo tuntui helpottavan ja Noora sysäsi taka-alalle heidän sopimuksensa ja keskittyi vain siihen, että purkasi oman olonsa ja ajatuksensa.
Neljän päivän jälkeen lääkäri kysyi jäisikö hän vapaaehtoiseen hoitoon ja Noora sanoi heti kyllä, koska tiesi että jos hän kieltäytyisi, lääkäri voisi jatkaa pakkohoidolla eikä hän halunnut sitä. Hänen mielestään hoitajat saivat silloin liikaa valtaa hänen elämäänsä koskien, mutta tämän hän piti omana tietonaan. He sopivat kolmen viikon jakson jonka aikana Noora mm. vierotettaisiin pameista kokonaan ja saisi muutenkin levätä ja koota ajatuksiaan.
Kahden viikon jälkeen lääkäri pyysi Nooraa juttelemaan. Lääkäri totesi, että Nooran hoitoaikaa täytyi pidentää viikolla. Noora kysyi miksi ja pidätteli nousevaa raivoaan. ” Olen huolissani susta. Jos olet täällä viikon pidempään, voin pitää sua silmällä ja varmistua siitä, että olet oikeasti kunnossa, etkä palaa taas viikon siviilissä olon jälkeen.” Noora marssi ovet paukkuen lääkärin kansliasta, meni huoneeseensa, laittoi ulkovaatteet päälle ja koputti kanslian oveen. ”Päästä mut ulos.” ”Tuli viesti Osaston lääkäriltä, että sua ei saa tänään päästää ulos, koska olet taas siinä mielentilassa ettei se olisi kovin järkevää.” Mirva sanoi sillä äidillisellä ja huolehtivaisella äänellä, josta Noora piti, mutta nyt Noora tunsi kuinka savu nousi korvista eikä hän pystynyt pidättelemään enää raivoaan vaan paiskasi lähimmällä pöydällä olevan kukkamaljakon päin hoitajien kahvihuonetta ja lähti huoneeseensa. Sekunnin murto-osassa Osaston mieshoitajat olivat hänen huoneessaan. Noora istui sängyllä pää haudattuna polviin ja kuunteli kun hoitajat pohtivat ääneen. Noora sai kuitenkin heidät vakuuttuneeksi siitä ettei eristystä tarvita, hän lupaa olla hiirenhiljaa aiheuttamatta enempää meteliä.
Tupakkahuoneeseen astuessaan Toni oli heti vastassa, mutta ennekuin Toni ehti avaamaan suutaan, Noora totesi: ”Pää kiinni.” Toni oli vaiti ja antoi hänen polttaa rauhassa tupakan, kuitenkin se helvetin virne naamallaan.
Noora ei enää pystynyt kestämään ahdistustaan, tuntui kuin pää räjähtäisi kohta tuhansiksi palasiksi ja lähti kalastamaan yhtä rauhoittavaa. ”Kai sä muistat että yksi täällä olon syy on se, että sut yritetään vieroittaa niistä?” ”Joo, muistan, mutta eikö tämä ole aika erityinen tilanne?” ”Kieltämättä on” Mirva sanoi ”Mutta se on yhteisesti päätetty kaikkien hoitajien kesken ettei päivystävää tämän asian takia soiteta.” ”Haista vittu.” Noora sanoi tylysti ja meni tupakkahuoneen kautta omaan huoneeseen. Aina löytyi vaihtoehto. Aina. Noora kaivoi piilopaikastaan esiin lasinsirpaleen. Vähän ajan kuluttua Mirva koputti oveen. ”Mä arvasin että sä alat taas nyrhimään rannettasi.” ”Niin mutta kun sä et suostunut soittamaan sitä päivystävää!” ”No nyt mun täytyy se ainakin soittaa ja sähän tiedät että se laittaa sut tämän takia tarkkailuun.” ”Vitut laita.” ”Kyllä se laittaa, se on väistämätön tosiasia.” ”Mutta ei sun tarvi sille soittaa, en mä enää tee mitään, mä sain jo pahan oloni purettua.” ”Mä tekisin virkavirheen jos jättäisin soittamatta. Olisit tullut puhumaan siitä sun pahasta olosta. Tule tuonne hoitohuoneeseen, niin pestään tuo naarmu ja laitetaan siihen jotain suojaksi.”
Mirva pesi Nooran ranteen, laittoi pari perhosteippiä ja tuumasi: ”Olisit vaikka miettinyt ennen kuin mitään teet, että mitä Juha tästä kaikesta sanoo.” Noora laski katseensa. Hän oli taas kerran unohtanut kiukunpuuskassaan koko Juhan. ”Mutta tarviiko sen tietää?” ”Tietenkin sen tarvii ja vaikka sitä sille ei kerrottaisikaan, tämä koko ilta lukee sun papereissa. Ehkä seuraavalla kerralla sä muistaisit ajatella tätä puolta asiasta.”
Tupakkahuoneessa Noora vuodatti Tonille koko illan ja kertoi kuinka voisi hakata päätään seinään oman typeryytensä takia. ”Älä nyt kuitenkaan viitti, pääset pian köysiin yöksi.” ”Niin, mutta täällä pitäisi olla oikeasti joku pehmustettu huone jossa saisi riehua niin paljon kuin kantti kestää, mutta se nyt tästä vielä puuttuisi että ne remmeihin mut raahais. Ehkä kannattais vaan rauhottuu, mutta huominen jännittää.” ”Kui?” Tonin uteliaisuus heräsi. ”No kun Juha tulee aamuun huomenna.” ”Mitä sä sitä jännität?” ”No kun se aina huutaa mulle tämmösten iltojen jälkeen ja…niin.” ”Älä nyt, sitä on hauska kuunnella.” Noora olisi tästä hyvästä voinut tintata Tonia, mutta Toni vain nauroi.
Noora meni rauhallisena nukkumaan ja ajatteli että se mitä huominen toisi tullessaan, se oli huomisen ongelma. Ei tupakkahuonetta potilaiden keskuudessa turhaan sanottu talon ainoaksi terapiahuoneeksi.
Kaikista pahinta mitä nukkuvalle ihmiselle voi Nooran mielestä tehdä, on kun valot sytytetään pimeään huoneeseen. ”Nousisiko arvon neiti Juutilainen jo ylös? Päivä on aurinkoinen, ulkona on viisi astetta lämmintä ja valtakunnassa kaikki hyvin.” Noora tunnisti äänen. Että kehtaa vielä tulla ja näytellä että ei tiedä mistään mitään. ”Olisiko herra Hangasluoma niin ystävällinen että sammuttaisi valot ja painuisi vittuun?” ”Hyvää huomenta vain sullekin. Nouses nyt ylös, mä tulen kohta juttelemaan.” Juha laittoi oven kiinni ja lähti. Olisi edes sammuttanut valot.
Noora ei saanut enää unta ja päätti lähteä polttamaan aamun ensimmäiset savut. Toni nauroi kippurassa Ritvan ja Ollin kanssa. ”Mikä teitä naurattaa tähän aikaan?” ”Mä kuulin teidän ah, niin antoisan aamu keskustelun” ja nauroi entistä makeammin. ”Haista itte” Noora jupisi, mutta hymyili itsekin kun ajatteli keskustelua ulkopuolisen silmin. ”Ei sitten tarvi koko päivää olla korva kiinni ovessa.” Noora sanoi. ”Tietenkin tarvii, mitä muuta tekemistä mulla täällä olis?” Toni hihkui. Noora pyöräytti silmiään: ”Maanikot.” ja lähti vaihtamaan vaatetustaan. Juha tuli puolentunnin viiveellä. Hän istui huoneen ainoalle tuolille, katsoi Nooraa ja Noora tunsi olonsa täysin alastomaksi.
”Sulla taisi olla aika rankka ilta?” ”No…joo..vähän.” ”Ootko keksinyt mitään selitystä käytöksellesi?” ”No, se lähti siitä lääkäristä ja sitten Mirva ei päästänyt mua ulos ja sitten se ei suostunut antamaan mulle rauhottavaa ja sitten tuntu kuin pää räjähtäis ja… niin.” ”Ja päätit viillellä ja hankkiutua taas tarkkailuun?” Juha täydensi lauseen. ”Ei se ollut tarkoitus!” ”Oli tai ei, kuitenkin teit niin. Mikset sä voinut mennä juttelemaan asiasta? Mirva olisi kyllä kuunnellut, sä tiedät sen.” ”Niin mutta… en mä ajatellut. Mä halusin vain siitä ahdistuksesta eroon.” ”Olisi kannattanut ajatella ja jättää se riehuminen siihen lääkärin kanslian ovelle.” ”Joo, tiedän.” Noora sanoi ja loi katseensa varpaisiinsa.
”Kai sä tiedät mitä tästä seuraa?” Noora tuijotti varpaitaan. ”Neukkari.” ”Eijeijei! Mä en ole tehnyt mitään niin pahaa!” Noora huusi järkyttyneenä. ”En mä voinut itelleni mitään!” ”Vai et voinut! Paskanmarjat.” Tämä oli niitä harvoja kertoja kun Juha kiroili. ”Mä ymmärtäisin sun käytöksesi jos sä olisit jonkunlaisessa psykoosissa, mutta kun sä olet täysissä järjissäs, niin sä kyllä voit hillitä itsesi! Sä paiskot ovia, hajotat tavaroita, vittuilet hoitajille, viiltelet ja hankit ittes tarkkailuun ja sitten sä jumalauta kehtaat väittää ettet ole tehnyt mitään!”
”Painu helvettiin mun huoneesta!”
Se oli virhe. Ja Noora tajusi sen siinä samassa kun oli sen sanonut. Juha nappasi Nooraa niskavilloista ja talutti Nooraa eteenpäin. Kun Noora tajusi mihin Juha oli häntä viemässä, paniikki alkoi kipittämään hänen selkäpiitään. ”Juha ei! Et sä voi nolata mua muiden potilaiden silmissä!” Juha avasi vessan oven. ”Kyllä voin. Suu auki.” Noora piti suun kiinni, Tonin tuijottaessa heitä tupakkahuoneesta, josta oli näköyhteys vessoihin. ”NYT.” Noora piti suunsa edelleen kiinni. ”Täytyykö käydä neukkarissa ensin ja tulla sen jälkeen harjoittelemaan suun aukaisemista?” Nooran suu aukeni kuin itsestään. Juha pesi Nooran suun huolellisesti ja antoi sen jälkeen Nooran huuhdella. Paha maku jäi kuitenkin ja Noora tiesi että meni pitkän aikaa ennen kuin se häipyisi. ”Ja sitten neukkariin.” Noora käveli ilman vastaanlaittamista neukkariin. Ehkä tästä taas selviäisi nopeammin jos olisi yhteistyökykyinen?
Kun selkäsauna oli ohi, itkevä tyttö laahusti tupakkahuoneeseen. Tällä kertaa Noora oli saanut ensimmäistä kertaa maistaa pajua, inhottavan kipeä väline. Juha ymmärsi että Noora halusi olla vähän aikaa yksin, päätti käydä juttelemassa vähän myöhemmin.
”Mikä on?” Toni kysyi kallistaen päätään puolelta toiselle. ”Ei mikään.” ”Istu mun seuraksi, mä haluan tietää miltä saippua maistuu.” Toni sanoi ja alkoi nauramaan. Noora loi niin murhaavan katseen kuin vain osasi ja sanoi: ”Mietippä sitä.” ja lähti omaan kämppäänsä.
Noora makasi kyljellään sängyssä ja itki. Hän itki häpeästä, hän itki pettymystään minkä oli aiheuttanut Juhalle, pettymystä minkä aiheutti itselleen, mutta samalla itki myös onnesta. Juha hiipi hiljaa Nooran viereen, Noora käpertyi kainaloon, Juha silitteli häntä, hän itki niin kauan että kyyneleet loppuivat.
”Anteeksi.” ”Shhh… Se on anteeksi pyydetty ja anteeksi annettu. Elämä jatkuu näiden kahden päivän jälkeenkin, eikös vain?”
Noora katsoi Juhaa ja hymyili. Juha hymyili takaisin.
Rahaakin Noora oli saanut sen verran säästettyä, että ilta Kellarissa saattoi olla pian ajankohtainen ja Juha oli antanut sille jo siunauksensa. Perjantai-iltana hän päätti soittaa Ronjalle.
”Moi! Lähtisitkö sä Kellariin? Siitä on niin pitkä aika kun ollaan viimeksi oltu yhdessä liikenteessä.” ”En oikein tiedä..” Ronja kuulosti oudolta. ”Mikä estää?” ”No.. jäi aika paskan maku suuhun viime kerrasta.” Ronja sai sanotuksi. ”Täh?” ”Eikä se ollut edes ensimmäinen kerta kun sä alat haastamaan riitaa ja sen jälkeen jätät mut yksin.” ”No, anteeksi. Ja anteeksi kun en ole pitänyt suhun juurikaan yhteyttä. Mun elämä on saanut totaalisen muutoksen eikä ole jäänyt oikein aikaa mihinkään muuhun. Lähtisit nyt Kellariin, niin kerron sulle sitten enemmän.” Noora yritti. ”En mä taida. Sä et muutu koskaan. Niin monta kertaa kuin sä olet mulle tuota samaa selittänyt ja aina baari-ilta päättyy samalla tavalla. Ja ehkä on parempi ettei me enää pidetä yhteyksiä kun se näyttää olevan sulle niin hankalaa muissa asioissa kuin baareilussa. Ja sun seura ei tee mulle hyvää.” (tuut tuut tuut) Noora jäi tuijottamaan puhelinta ja ajatteli: Niin pitkä ystävyys ja tähänkö se loppui? Noora muisti kyllä mitä oli Ronjalle sanonut illan päätteeksi mutta ei ollut ajatellut, että toinen siitä loukkaantuisi, eihän se ollut koskaan ennenkään loukkaantunut. Ja miten niin hän ei muutu koskaan? Mitä enemmän hän alkoi miettimään asiaa, sitä suuremmaksi asia hänen päässään paisui. Olenko nyt onnistunut pilaamaan taas yhden ihmissuhteen jollain typerällä heitolla? Oliko Ronja hylännyt hänet? Niin paljon kuin hän ja Ronja olivat viettäneet aikaa yhdessä? Niin paljon kuin he olivat kokeneet yhdessä? Ronja tiesi hänen koko historiansa, he olivat tunteneet toisensa 13-vuotiaista lähtien. Miten niin hänen seura ei tee hyvää Ronjalle? Noora yritti soittaa Ronjalle, mutta Ronja ei vastannut. Noora päätti lähteä alkoon –jollain oli nyt pää saatava sekaisin.
Noora palasi kotiin, korkkasi pullon ja heitti vielä muutaman pampulan kyytipojaksi jotka hänelle oli määrätty ahdistus kohtauksia varten. Nyt oli sammuttava mahdollisimman nopeasti ja pampulat + viina olivat siihen hyvä yhdistelmä. Sohvalla istuessa, viinaa lipittäessä ja stereoista soiva melankolinen musiikki saivat asian paisumaan yhä vain suuremmaksi ja suuremmaksi. Noora ajatteli jo, että mitä varten hän enää yrittääkään jaksaa eteenpäin, helpompi on palata entiseen ja sammui.
Sunnuntai päivän Noora vietti nukkumalla, välillä heräten ja tupakalla käydessä, muutama pampula taas lärviin ja unta riittäisi. Välillä hereillä ollessaan hän yritti soittaa Ronjalle, mutta Ronja ei edelleenkään vastannut hänelle. Kiukuspäissään hän heitti puhelimen seinään ja päätti että antaa olla, otti taas ylimääräisen pampulan ja meni nukkumaan.
Maananti aamulla Noora heräsi kymmeneltä ja päätti ettei menisi kouluun. Ronja on kuitenkin siellä eikä hänellä ollut minkäänlaista mielenkiintoa tavata kyseistä ihmistä. Sen sijaan hän päätti jättää aivonsa narikkaan ja lähti käymään alkossa. Kyllä tämän yhden päivän voi vielä turruttaa.
Tiistai ja keskiviikko menivät samalla tavalla. Jos hän ei jaksanut käydä alkossa, hän otti muutaman pampulan ja nukkui. Ja itki. Hän oli niin pettynyt itseensä ja niin vihainen Ronjalle, hänen ainoalle tosi ystävälleen. Tosi ystävä. Ja vitut. Ja taas hän nukkui.
Torstai aamupäivällä ovikello soi. Silmät itkusta turvonneina, pameista sekaisin hän kompuroi ovelle ja sai sen auki, ensin jonkinaikaa ihmeteltyään mihin suuntaan lukkoa pitää vääntää. Noora yritti tarkentaa katseensa tulijaan. ”Herranjumala! Mitä on tapahtunut?” Noora tajusi kuka tulija oli ja lähti seinistä tukea ottaen olohuoneeseen. ”Noora! Katso tännepäin!” Juha oli hänen mielestään kuin tyhjästä ilmestynyt hänen viereensä. Hän tuijotti Juhaa. ”Mitä helvettiä sä olet vetänyt? Kerro!” ”Pameja.” Noora sai sanotuksi. ”Ja viinaa.” Juha totesi, katsoen lattialla pyörivää pullomerta. ”Paljonko sä otit niitä pameja?” Noora mietti hetken, ajatukset alkoivat lennellä taas tuntemattomia polkuja. ”NOORA!” Noora kääntyi katsomaan outoa huutajaa. ”Paljonko sä niitä pameja vedit?” ”Tässä koko viikon oon niitä napsinut..” Noora sanoi tuskin kuuluvasti ja vajosi taas omaan maailmaansa. ”Et ilmeisesti kuitenkaan ole liikaa niitä ottanut, koska hengissä vielä olet. Mä vien sut nyt nukkumaan, mulla on kahden päivän vapaa, olen täällä kun heräät ja pidän huolen että hengität, mutta yhtäkään ylimääräistä pampulaa et enää saa ja pidän myös huolen ettei Osaston lääkäri niitä sulle enää kirjoita.” Juha totesi enemmän itsekseen kuin Nooralle.
Noora heräsi vasta seuraavana aamuna, nousi ylös ja suunnisti ensimmäisenä keittiöön jossa tiesi säilyttävänsä ylimääräistä tupakka-askia pahan päivän varalle, hän ei jaksanut alkaa etsimään tupakkejaan sen tuhannen sotkun alta joka vallitsi hänen kämpässään. Siitä Noora suunnisti olohuoneeseen josta pääsi parvekkeelle, mutta nähdessään miehen makaavan hänen sohvallaan Noora pudotti tupakka-askinsa ja kiljaisi. Juha pomppasi salamana ylös ja Noora hetken tuijotettuaan huokaisi ja asettui istumaan Juhan viereen. ”Kauanko sä olet ollut täällä?” ”Eilisestä asti. Mikä ihme sut tyttö hyvä on ajanut taas tähän pisteeseen?” Noora kertoi itkien Juhalle kaiken Ronja –episodista, siitä kun hän halusi vain turruttaa ajatuksensa, siitä ettei hän ole koko viikkona ollut koulussa ja siitä ettei voinut soittaa kun puhelin oli rikki. Kun hän oli saanut kertomuksensa loppuun, hän meni tupakalle ja sieltä takaisin sänkyyn, turvaan peittojen alle. Juha istui sängyn laidalle. ”Noora. Se, että sulle ja Ronjalle tuli riitaa, ei tarkoita sitä, että sä sulkeudut kämppääs ja vedät ties mitä mömmöjä naamaas. Asian olisi voinut hoitaa toisellakin tapaa. Olisit voinut soittaa vaikkapa mulle ja kertoa asiasta. Tällä tempauksella sä sait mut repimään reikäni kun tulin sun luo. Olin niin tajuttoman huolissani susta vaikka tiesin, että sekavuutesi menee nukkumalla ohi kunhan et saa enää yhtäkään nappia. Tiedätkö sä edes mikä päivä tänään on?” ”Öö.. keskiviikko tai torstai, kai.” ”Nyt on perjantai. Oletko sä edes syönyt koko viikkona mitään?” Noora alkoi itkemään ja sanoi Juhalle: ”Mene pois, jooko? Ihan oikeasti.” ”Mä en lähde minnekään ennen kuin sä olet kunnossa. Menen tuohon olohuoneeseen, mutta kauemmaksi en mene.” Noora tyytyi vastaukseen, hän halusi olla yksin.
Juha tiesi että nyt ei ole oikea aika kurinpalautukselle, se saisi odottaa. Nyt oli saatava tyttö taas elävien kirjoihin, mutta Juha pelkäsi jo pahinta..
Illalla Juha toi Nooralle lämpimiä voileipiä ja lasin maitoa tarjottimella sänkyyn. Noora itki ja söi, söi ja itki. ”Ei sun tarvi pitää huolta musta. Mä tuotan kaikille vain pettymyksen.” Noora sai sanottua itkunsa seasta. ”Nyt mun ainakin tarvii susta pitää huoli. Kieltämättä olet melkoisen pettymyksen mulle tuottanut, mutta ei puhuta siitä nyt. Nyt on tärkeämpää saada sut kuntoon.” Noora nukahti tyyny kyynelistä märkänä.
Lauantai aamu alkoi yhtä harmaana. Kun Noora ei halunnut nousta sängystä ylös, makasi vain ja tuijotti tyhjyyteen, Juha päätti tehdä ratkaisunsa. ”Noora? Olen sitä mieltä että nyt täytyisi lähteä Osastolle.” Noora kääntyi katsomaan Juhaa. ”En mä halua sinne.” ”Joo, mä tiedän ettet halua, mutta nyt on oikeasti lähdettävä. Nyt ei ole vaihtoehtoja. Sun tila alkaa mennä päivä päivältä yhä synkemmäksi, en voi jättää sua yksin, sulla pitää olla tällä hetkellä joku vahtimassa ettet tee mitään typerää. Enkä keksi mitään muuta paikkaa kuin Osasto. Siellä et ainakaan pääse satuttamaan itseäsi ja se on pääasia.” ”Älä nyt viitti ottaa tuota ammatti-auttaja-asennetta. En mä ole Osasto jamassa vielä. Olen ollut pahemmassakin kunnossa.” ”Usko mua, minä tiedän, olenhan nähnyt kun sua kannetaan Osastolle. Mutta nyt ennaltaehkäistään sitä ja lähdetään NYT Osastolle.” ”Pitää mennä terveyskeskuksen kautta ja hakea lähete.” ”Se onnistuu kyllä. Mitä sä otat mukaan Osastolle?” Juha kysyi.
Noora selitti mitä hän tarvitsee mukaan ja Juha pakkasi.
Akuutti osasto B21, Noora luki ovesta. Ei hän jaksanut välittää. Tämäkin oli yksi pettymys lisää. Taas täällä. Eikö tämän talon pitänyt olla jo taakse jäänyttä elämää?
Lähetteen hän oli saanut helposti, Juha oli selittänyt asian, hänen historiastaan osan eikä Nooran ollut tarvinnut sanoa mitään. Lääkäri oli kirjoittanut M1-lähetteen. Tarkkailulähete. Noora ei jaksanut välittää siitäkään. Hän ei halunnut muuta kuin vain nukkua, kai se silloin on yksi ja sama nukkuuko hän sairaalan sängyssä vai omassaan, ihan sama.
”Koska sä tulet töihin?” Noora kysyi kun vapaa huone oli löytynyt ja Juha oli tuonut hänen tavaransa. ”Mä tulen huomenna iltaan. Jutellaan sitten enemmän.” Nooralle se sopi hyvin, ei hän jaksaisikaan nyt jutella.
Noora ramppasi oman huoneensa ja tupakkahuoneen väliä, samalla pitäen silmällä keitä muita Osastolla sillä hetkellä oli. Valitettavan monta tuttua kasvoa Noora löysi, hekään eivät olleet päässeet sairaalakierteestään eroon. Toni, jonka kanssa Noora oli monet illat viettänyt tupakkahuoneessa elämän syvimpää olemusta miettien, astui tupakkahuoneeseen ja huudahti: ”Meidän päivänsäde saapui!” Noora hymähti Tonille, olihan muilla potilailla aina hauskaa kun hän kilahti ja järjesti sillä tavalla actionia Osaston harmaaseen arkeen, nyt hän sanoi Tonille: ”Mitä vittua sä taas täällä teet?” Toni tyytyi virnuilemaan: ”Eikös tuon repliikin pitänyt olla mun?”
Päivät kuluivat. Juha ja Noora juttelivat aina kun Juha oli töissä, Noorasta tuntui aluksi kummalliselta jutella Juhan kanssa siitä miltä hänestä tuntui, jutella syistä ja seurauksista mitkä johtivat tämänkertaiseen Osasto jaksoon, mutta samalla Nooran olo tuntui helpottavan ja Noora sysäsi taka-alalle heidän sopimuksensa ja keskittyi vain siihen, että purkasi oman olonsa ja ajatuksensa.
Neljän päivän jälkeen lääkäri kysyi jäisikö hän vapaaehtoiseen hoitoon ja Noora sanoi heti kyllä, koska tiesi että jos hän kieltäytyisi, lääkäri voisi jatkaa pakkohoidolla eikä hän halunnut sitä. Hänen mielestään hoitajat saivat silloin liikaa valtaa hänen elämäänsä koskien, mutta tämän hän piti omana tietonaan. He sopivat kolmen viikon jakson jonka aikana Noora mm. vierotettaisiin pameista kokonaan ja saisi muutenkin levätä ja koota ajatuksiaan.
Kahden viikon jälkeen lääkäri pyysi Nooraa juttelemaan. Lääkäri totesi, että Nooran hoitoaikaa täytyi pidentää viikolla. Noora kysyi miksi ja pidätteli nousevaa raivoaan. ” Olen huolissani susta. Jos olet täällä viikon pidempään, voin pitää sua silmällä ja varmistua siitä, että olet oikeasti kunnossa, etkä palaa taas viikon siviilissä olon jälkeen.” Noora marssi ovet paukkuen lääkärin kansliasta, meni huoneeseensa, laittoi ulkovaatteet päälle ja koputti kanslian oveen. ”Päästä mut ulos.” ”Tuli viesti Osaston lääkäriltä, että sua ei saa tänään päästää ulos, koska olet taas siinä mielentilassa ettei se olisi kovin järkevää.” Mirva sanoi sillä äidillisellä ja huolehtivaisella äänellä, josta Noora piti, mutta nyt Noora tunsi kuinka savu nousi korvista eikä hän pystynyt pidättelemään enää raivoaan vaan paiskasi lähimmällä pöydällä olevan kukkamaljakon päin hoitajien kahvihuonetta ja lähti huoneeseensa. Sekunnin murto-osassa Osaston mieshoitajat olivat hänen huoneessaan. Noora istui sängyllä pää haudattuna polviin ja kuunteli kun hoitajat pohtivat ääneen. Noora sai kuitenkin heidät vakuuttuneeksi siitä ettei eristystä tarvita, hän lupaa olla hiirenhiljaa aiheuttamatta enempää meteliä.
Tupakkahuoneeseen astuessaan Toni oli heti vastassa, mutta ennekuin Toni ehti avaamaan suutaan, Noora totesi: ”Pää kiinni.” Toni oli vaiti ja antoi hänen polttaa rauhassa tupakan, kuitenkin se helvetin virne naamallaan.
Noora ei enää pystynyt kestämään ahdistustaan, tuntui kuin pää räjähtäisi kohta tuhansiksi palasiksi ja lähti kalastamaan yhtä rauhoittavaa. ”Kai sä muistat että yksi täällä olon syy on se, että sut yritetään vieroittaa niistä?” ”Joo, muistan, mutta eikö tämä ole aika erityinen tilanne?” ”Kieltämättä on” Mirva sanoi ”Mutta se on yhteisesti päätetty kaikkien hoitajien kesken ettei päivystävää tämän asian takia soiteta.” ”Haista vittu.” Noora sanoi tylysti ja meni tupakkahuoneen kautta omaan huoneeseen. Aina löytyi vaihtoehto. Aina. Noora kaivoi piilopaikastaan esiin lasinsirpaleen. Vähän ajan kuluttua Mirva koputti oveen. ”Mä arvasin että sä alat taas nyrhimään rannettasi.” ”Niin mutta kun sä et suostunut soittamaan sitä päivystävää!” ”No nyt mun täytyy se ainakin soittaa ja sähän tiedät että se laittaa sut tämän takia tarkkailuun.” ”Vitut laita.” ”Kyllä se laittaa, se on väistämätön tosiasia.” ”Mutta ei sun tarvi sille soittaa, en mä enää tee mitään, mä sain jo pahan oloni purettua.” ”Mä tekisin virkavirheen jos jättäisin soittamatta. Olisit tullut puhumaan siitä sun pahasta olosta. Tule tuonne hoitohuoneeseen, niin pestään tuo naarmu ja laitetaan siihen jotain suojaksi.”
Mirva pesi Nooran ranteen, laittoi pari perhosteippiä ja tuumasi: ”Olisit vaikka miettinyt ennen kuin mitään teet, että mitä Juha tästä kaikesta sanoo.” Noora laski katseensa. Hän oli taas kerran unohtanut kiukunpuuskassaan koko Juhan. ”Mutta tarviiko sen tietää?” ”Tietenkin sen tarvii ja vaikka sitä sille ei kerrottaisikaan, tämä koko ilta lukee sun papereissa. Ehkä seuraavalla kerralla sä muistaisit ajatella tätä puolta asiasta.”
Tupakkahuoneessa Noora vuodatti Tonille koko illan ja kertoi kuinka voisi hakata päätään seinään oman typeryytensä takia. ”Älä nyt kuitenkaan viitti, pääset pian köysiin yöksi.” ”Niin, mutta täällä pitäisi olla oikeasti joku pehmustettu huone jossa saisi riehua niin paljon kuin kantti kestää, mutta se nyt tästä vielä puuttuisi että ne remmeihin mut raahais. Ehkä kannattais vaan rauhottuu, mutta huominen jännittää.” ”Kui?” Tonin uteliaisuus heräsi. ”No kun Juha tulee aamuun huomenna.” ”Mitä sä sitä jännität?” ”No kun se aina huutaa mulle tämmösten iltojen jälkeen ja…niin.” ”Älä nyt, sitä on hauska kuunnella.” Noora olisi tästä hyvästä voinut tintata Tonia, mutta Toni vain nauroi.
Noora meni rauhallisena nukkumaan ja ajatteli että se mitä huominen toisi tullessaan, se oli huomisen ongelma. Ei tupakkahuonetta potilaiden keskuudessa turhaan sanottu talon ainoaksi terapiahuoneeksi.
Kaikista pahinta mitä nukkuvalle ihmiselle voi Nooran mielestä tehdä, on kun valot sytytetään pimeään huoneeseen. ”Nousisiko arvon neiti Juutilainen jo ylös? Päivä on aurinkoinen, ulkona on viisi astetta lämmintä ja valtakunnassa kaikki hyvin.” Noora tunnisti äänen. Että kehtaa vielä tulla ja näytellä että ei tiedä mistään mitään. ”Olisiko herra Hangasluoma niin ystävällinen että sammuttaisi valot ja painuisi vittuun?” ”Hyvää huomenta vain sullekin. Nouses nyt ylös, mä tulen kohta juttelemaan.” Juha laittoi oven kiinni ja lähti. Olisi edes sammuttanut valot.
Noora ei saanut enää unta ja päätti lähteä polttamaan aamun ensimmäiset savut. Toni nauroi kippurassa Ritvan ja Ollin kanssa. ”Mikä teitä naurattaa tähän aikaan?” ”Mä kuulin teidän ah, niin antoisan aamu keskustelun” ja nauroi entistä makeammin. ”Haista itte” Noora jupisi, mutta hymyili itsekin kun ajatteli keskustelua ulkopuolisen silmin. ”Ei sitten tarvi koko päivää olla korva kiinni ovessa.” Noora sanoi. ”Tietenkin tarvii, mitä muuta tekemistä mulla täällä olis?” Toni hihkui. Noora pyöräytti silmiään: ”Maanikot.” ja lähti vaihtamaan vaatetustaan. Juha tuli puolentunnin viiveellä. Hän istui huoneen ainoalle tuolille, katsoi Nooraa ja Noora tunsi olonsa täysin alastomaksi.
”Sulla taisi olla aika rankka ilta?” ”No…joo..vähän.” ”Ootko keksinyt mitään selitystä käytöksellesi?” ”No, se lähti siitä lääkäristä ja sitten Mirva ei päästänyt mua ulos ja sitten se ei suostunut antamaan mulle rauhottavaa ja sitten tuntu kuin pää räjähtäis ja… niin.” ”Ja päätit viillellä ja hankkiutua taas tarkkailuun?” Juha täydensi lauseen. ”Ei se ollut tarkoitus!” ”Oli tai ei, kuitenkin teit niin. Mikset sä voinut mennä juttelemaan asiasta? Mirva olisi kyllä kuunnellut, sä tiedät sen.” ”Niin mutta… en mä ajatellut. Mä halusin vain siitä ahdistuksesta eroon.” ”Olisi kannattanut ajatella ja jättää se riehuminen siihen lääkärin kanslian ovelle.” ”Joo, tiedän.” Noora sanoi ja loi katseensa varpaisiinsa.
”Kai sä tiedät mitä tästä seuraa?” Noora tuijotti varpaitaan. ”Neukkari.” ”Eijeijei! Mä en ole tehnyt mitään niin pahaa!” Noora huusi järkyttyneenä. ”En mä voinut itelleni mitään!” ”Vai et voinut! Paskanmarjat.” Tämä oli niitä harvoja kertoja kun Juha kiroili. ”Mä ymmärtäisin sun käytöksesi jos sä olisit jonkunlaisessa psykoosissa, mutta kun sä olet täysissä järjissäs, niin sä kyllä voit hillitä itsesi! Sä paiskot ovia, hajotat tavaroita, vittuilet hoitajille, viiltelet ja hankit ittes tarkkailuun ja sitten sä jumalauta kehtaat väittää ettet ole tehnyt mitään!”
”Painu helvettiin mun huoneesta!”
Se oli virhe. Ja Noora tajusi sen siinä samassa kun oli sen sanonut. Juha nappasi Nooraa niskavilloista ja talutti Nooraa eteenpäin. Kun Noora tajusi mihin Juha oli häntä viemässä, paniikki alkoi kipittämään hänen selkäpiitään. ”Juha ei! Et sä voi nolata mua muiden potilaiden silmissä!” Juha avasi vessan oven. ”Kyllä voin. Suu auki.” Noora piti suun kiinni, Tonin tuijottaessa heitä tupakkahuoneesta, josta oli näköyhteys vessoihin. ”NYT.” Noora piti suunsa edelleen kiinni. ”Täytyykö käydä neukkarissa ensin ja tulla sen jälkeen harjoittelemaan suun aukaisemista?” Nooran suu aukeni kuin itsestään. Juha pesi Nooran suun huolellisesti ja antoi sen jälkeen Nooran huuhdella. Paha maku jäi kuitenkin ja Noora tiesi että meni pitkän aikaa ennen kuin se häipyisi. ”Ja sitten neukkariin.” Noora käveli ilman vastaanlaittamista neukkariin. Ehkä tästä taas selviäisi nopeammin jos olisi yhteistyökykyinen?
Kun selkäsauna oli ohi, itkevä tyttö laahusti tupakkahuoneeseen. Tällä kertaa Noora oli saanut ensimmäistä kertaa maistaa pajua, inhottavan kipeä väline. Juha ymmärsi että Noora halusi olla vähän aikaa yksin, päätti käydä juttelemassa vähän myöhemmin.
”Mikä on?” Toni kysyi kallistaen päätään puolelta toiselle. ”Ei mikään.” ”Istu mun seuraksi, mä haluan tietää miltä saippua maistuu.” Toni sanoi ja alkoi nauramaan. Noora loi niin murhaavan katseen kuin vain osasi ja sanoi: ”Mietippä sitä.” ja lähti omaan kämppäänsä.
Noora makasi kyljellään sängyssä ja itki. Hän itki häpeästä, hän itki pettymystään minkä oli aiheuttanut Juhalle, pettymystä minkä aiheutti itselleen, mutta samalla itki myös onnesta. Juha hiipi hiljaa Nooran viereen, Noora käpertyi kainaloon, Juha silitteli häntä, hän itki niin kauan että kyyneleet loppuivat.
”Anteeksi.” ”Shhh… Se on anteeksi pyydetty ja anteeksi annettu. Elämä jatkuu näiden kahden päivän jälkeenkin, eikös vain?”
Noora katsoi Juhaa ja hymyili. Juha hymyili takaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti