Osa 6

Noora käveli sairaalan puistossa ja istuutui pienen suihkulähteen reunalle. Kolmen kuukauden sairaalassa olon jälkeen kotiinlähtö tuntui vaikealta. Tuntui, että halusi vielä olla turvallisten seinien sisäpuolella, siellä ei mikään paha pääse satuttamaan, siellä sai olla täysin oma itsensä. Sai huutaa, itkeä, nauraa, tehdä vaikka kaikkea niitä yhtä aikaa jos siltä tuntui.  Nyt täytyisi palata kotiin, jossa ei ole mitään. Ei ihmistä, ei eläintä, ei koulua, ei töitä, ei niin mitään.
Noora kelasi mielessään kolmea kuukautta taaksepäin. Juha oli kerran raahannut hänet huoneeseen ja kysynyt, arvaako hän mistä on kyse? Noora mietti hetken ja kysyi: ”Lomista?” Juhan silmissä paistoi nauru. Ei, ei ollenkaan. Nyt on kyse mattoveitsestä. Noora lysähti sängylle Juhan kysyessä, sopiiko jos he ratsaavat huoneen? Kyllähän se sopii, mitäs muutakaan Noora olisi voinut sanoa? Juha ja toinen hoitaja penkoivat huoneen, kaapinpäälliset, sängynaluset, kirjojen välit, ilmastointiluukut, lampunpäälliset, vessan, petivaatteet. Vaatteet. Nooralla nousi sydän kurkkuun. Vaatteet. Tiesihän Noora missä mattoveitsi oli, mustien farkkujen taskussa. Mutta sitä hän ei suostunut hoitajille sanomaan. ”Mikäs tämä on?” Tuumasi toinen hoitaja löytäessään partaterän, Juhan taas löytäessä levyllisen rauhoittavia. Mutta mattoveistä ei ikinä löydetty. Löytöjen seurauksia Noora ei halunnut muistella, mutta pääasia että mattoveitsi pysyi tallessa. Noora virnisti muistolleen. Vahingon ilo on paras ilo.
Noora mietti, että tuntuu pahalta jättää kaikki ystävät tänne, joihin oli tutustunut tällä sairaalajaksolla. Siviilistä ei ikinä löytyisi samoin ajattelevia, samoin tuntevia ihmisiä. Mutta silti nekin ihmiset olivat niin erimaailmasta kuin hän. Yksinäisyys, siinäpä vasta sana, Noora mietti, nousi ja lähti kävelemään takaisin Osastolle päin.

”Mitäs meidän rokkipeikko?” Juha kysyi saapuessaan huoneeseen. ”Voisin alkaa säätämään jotain että saisin tarkkailun päälle eikä tarvisi lähteä kotiin.” Juha huokaisi. ”Tiedänhän minä, että kotiin lähtö ottaa koville, mutta yhdessä me selvitään siitä ja pikkuhiljaa sä taas huomaat sen, että kotona on hyvä olla. Niinhän on käynyt aina ennenkin.”  ”Mutta on vaikea ottaa taas vastuu itsestään.” Noora sanoi. ”Kyllä varmaan onkin, kun olet täällä taas kolme kuukautta viettänyt täysihoidossa, mutta kyllä me selvitään, eikö niin?”  ”Miksi sä Juha teet tätä? Autat mua?”  ”Eikös me niin olla sovittu? Ja koska mä välitän.” Juha sanoi ja jatkoi: ”Sulla näyttää olevan koko sun elämäsi täällä mukana, jos nyt vaikka aloitetaan siitä, että pakkaat tavarasi, niin mä heitän sillävälin nämä sun paperit ylilääkärin allekirjoitettavaksi?” Noora nyökkäsi ja Juha lähti.
Noora huokaisi. Kuinka paljon sitä voikin kertyä tavaraa kolmen kuukauden aikana? Vaatteita, kenkiä, kirjoja, levyjä, cd-soitin, vähän enemmän vaatteita. Noora pakkasi tavaransa, halasi ystäviään jäähyväisiksi ja lähti ovesta ulos kädessään paperi jossa luki: ”Katson, että mielenterveyslain 8:ssa pykälässä tarkoitettuja edellytyksiä tutkitun tahdosta riippumattomalle psykiatriselle sairaalahoidolle ei ole olemassa.” Noora hymyili ironisesti. Tämä lappu pitäisi kehystää. Harva pystyy sanomaan, että hänellä on terveen paperit.

Noora avasi kotiovensa, jätti tavarat eteiseen, keitti kahvit ja istuutui sohvalle kahvimukinsa kanssa. Samassa puhelin soi. ”Ronja moi! Joko sä olet kotona? Voiko tulla käymään?” Nooran teki mieli sanoa, ettei nyt, mutta ei halunnut loukatakaan Ronjaa.
Ei mennyt kauaakaan kun Ronja jo pimputti ovikelloa. ”Nyt järjestetään kotibileet kun oot taas normien maailmassa!” Ronja julisti intoa puhkuen. ”Kenen luona? Ei ainakaan mun.” Noora sanoi. ”Hei, älä nyt ole ilonpilaaja!”  ”En olekaan, mutta ensinnäkään mulla ei ole rahaa muutakuin tupakkaan ja sekin mun kuulemma pitäisi käyttää ruokaan. Toiseksi, mä olen jo yhden varoituksen saanut siitä kun ollaan täällä pidetty pippaloita, joten ei.”  ”No, tuota.. jos mä lainaan sulle rahat juomiin ja pidetään bileet mun luona?” Ronja yllytti. ”Mä sovin Juhan kanssa, tai oikeastaan minä en sopinut mitään, mutta se sanoi etten saisi juoda vähään aikaan, koska siitä kuulemma lähtee helposti alamäki.”  ”Tarviiko sun aina noudattaa niitä Juhan käskyjä?” Ronja kysyi. ”Kyllä mun tarvii.. mutta toisaalta…” Noora mietti. ”Ketä kutsutaan?” Noora virnisti ja tytöt alkoivat suunnitella bileitä. ”Pidetään ne mun luona.” Ronja sanoi ja Noora jatkoi: ”Haluaisin, että Osastolta tulisi yksi Sanni ja tietysti Toni, jos saan sen jostain kiinni, sillä on taas mania kausi meneillään. Lisäksi voisi kutsua koululta porukkaa, vaikka mä en enää virallisesti siellä olekaan. Jos pidetään ne huomenna, tulee kuka kerkiää.” Ja näin tytöt alkoivat soitella porukkaa paikalle. Koululta lupasi tulla 4 henkeä ja Sanni lupasi tulla jos saa ilta/yöloman.
Ronja lähti ja Noora jäi miettimään. Kyllä Juhan täytyisi ymmärtää, että Osastolta pääsyä täytyisi juhlistaa eikä siinä ole kysymys siitä, että jos juon, elämä alkaa mennä mettään. Sen vain täytyy ymmärtää. Noora päätti olla kertomatta Juhalle, ei sen tarvi kaikkia mun menoja tietää. En mä ole mikään holhottava. Osaan mä huolehtia itsestäni jos niin haluan. Ei mulla kyllä ole pienintäkään halua lähteä juomaan, mutta kun Ronja näytti olevan niin innoissaan. Näillä ajatuksilla Noora nukahti.

Noora heräsi seuraavana aamuna ja aamukahvien jälkeen mietti, että täytyisi siivota. Noora kuitenkin hylkäsi ajatuksen heti, Juha tulisi vasta torstaina, kyllä hän ehtisi.  Noora kulutti aikaa tietokoneella ja lähti käymään kaupungilla. Noora päätti kaikesta huolimatta käydä alkossa, sanoi Juha mitä tahansa. Selitän vaikka, että mun piti ostaa Ronjalle pullo kun olin sille velkaa. Noora poikkesi alkossa ja suuntasi kulkunsa Ronjan luo. Sanni oli jo ehtinyt paikalle. ”Moi! Miten sä jo täällä olet?” Noora kysyi ihmeissään. ”Mä otin susta mallia ja lähdin vapaakävelyltä hatkoille koska ne ei myöntäneet mulle edes iltalomaa.” Sanni sanoi jokseenkin tyytyväisenä itseensä. ”Kai sä tajuat, että sulta lähtee kaikki vapaudet kun palaat sinne takaisin?”  ”Tiedänhän minä, mutta nyt juhlitaan!” Sanni kailotti, korkkasi pullon ja bileet alkoivat.
Porukka alkoi valua paikalle. Ensin tulivat Riikka ja Päivi, pian heidän jälkeensä Harri ja Ilkka. Tonikin saapui tunnin jälkeen muista. Illan pimetessä porukka hyppi ja tanssi, juttelivat ja pitivät hauskaa. Mutta mitä enemmän humalaan Noora tuli, sitä enemmän häntä alkoi asiat vituttamaan. Ronja huomasi tämän ja sanoi Nooralle, että jaksaa edes niin kauan kuin porukkaa on paikalla. Kun muu porukka lähti baariin, Ronja ja Noora jäivät kahdestaan. ”Mikä sua vaivaa?” Ronja kysyi. Noora kertoi pahasta olostaan, siitä kuinka siviiliin palaaminen ei tuntunut hyvältä ja kuinka hänellä oli jotenkin turvaton olo. Noora kertoi asioita joista ei ollut koskaan ennen uskaltanut Ronjalle kertoa. Ja mitä enemmän hän kertoi, sitä pahempi olo hänelle tuli. Noora naurahti ironisesti: ”Ja juttelemisen muka pitäisi auttaa. Paskat.”  Noora alkoi olla sammumispisteessä ja ilmoitti lähtevänsä kotiin. ”Mutta sä voit jäädä tänne yöksi! Millä sä ajattelit mennä kotiin kun bussitkaan eivät enää tähän aikaan kulje? Tästä on viitisen kilsaa sun kämpille!”  ”Mitä sitten?” Noora kysyi ja jäi tuijottamaan Ronjaa. ”No, jos sä haluat kerta kotiin, niin mä lähden saattamaan sua.” Ronja ilmoitti.

Noora huojui ja yritti kävellä, välillä kompastuen ja pusikkoon lentäen. Ronja käveli vierellä, nosti Nooran aina pusikosta pois ja yritti taluttaa humalaista ystäväänsä. Kahden kilometrin jälkeen Ronja luovutti. Hän katsoi maassa makaavaa ystäväänsä ja mietti mitä tekisi. Ronja päätti tehdä ilkeästi ja kaivoi Nooran laukusta tämän puhelimen. Hetkenpäästä uninen ääni vastasi: ”Juha.”  ”No Ronja tässä hei, Nooran paras ystävä.” Siinä samassa Juha ei enää ollut uninen ja kysyi: ”Mitä on tapahtunut?”  ”No me oltiin vähän juhlistamassa Nooran pääsyä siviiliin, mutta Noora joi vähän liikaa ja nyt me ollaan tässä Marttilan kohdalla menossa sen kämpille päin ja se päätti sammua keskelle käytävää. Mä olen suurin piirtein kantanut sitä tässä parin kilometrin matkan, mutta mä en ihan oikeasti jaksa enempää. Voisitko sä tulla hakemaan sen?”  ”Tietenkin mä tulen. Oottakaa siinä.” Ronja sulki tyytyväisenä puhelimen ja kuiskasi Nooran korvaan: ”Juha tulee hakemaan sua. Se ei kuulostanut oikein tyytyväiseltä.” Noora kuuli muttei jaksanut kiinnittää huomiota asiaan.
Juha poimi heidät kyytiin, vei Ronjan kotiin ja alkoi puhua Nooralle. ”Mä olen aika pettynyt suhun.”  ”Mulla oli paha olo ja mä halusin kotiin.” Noora mutisi. ”Silti sä rikoit sääntöjä.”  ”Mitä sitten?”  Noora kysyi ja nukahti. ”No, jutellaan tästä aamulla.” Juha sanoi enemmän itselleen kuin Nooralle. Juha soitti työkaverilleen, Tommille, ja kysyi pystyisikö hän tekemään hänen aamuvuoronsa. Tommi lupasi.
Juha enemmän kantoi kuin talutti Nooran asuntoon, peitteli tytön sänkyyn ja toi ämpärin varmuuden vuoksi. Itse hän haki kaapista peiton ja tyynyn ja nukahti sohvalle.

Noora kömpi aamulla peittojensa välistä ja suunnisti kulkunsa parvekkeelle. ”Sitä tuli eilen näköjään otettua vähän enemmänkin?” Noora kääntyi hitaasti. Hän tuijotti sohvalla istuvaa idioottia. Voi vittu. ”Eikö sulla pitänyt olla tänään aamuvuoro?” ”Piti, mutta sain vaihdettua sen Tommin kanssa. Menen tänään yöhön.” Noora tuijotti edelleen jonka jälkeen hän kääntyi hitaasti ja hiipi parvekkeelle polttamaan päivän ensimmäiset savut. Kun Noora tuli takaisin, Juha pyysi häntä istumaan viereensä. ”Meidän pitää jutella.” Noora istui hiljaa. ”Miksi sä lähdit juomaan?”  ”Se oli Ronjan idea.” Noora mutisi. ”Sillä ei ole mitään väliä kenen idea se oli, sillä on vain väliä, että sä rikoit tieten tahtoen taas meidän sopimusta.”  ”Mä en sopinut mitään.” Noora sanoi ja tunsi kuinka pieni suuttumus ilmestyi hänen olkapäälleen, kuin kuiskaten: ”Olen täällä jos tarvitset!” Juha jatkoi: ”Mutta ne kaikki säännöt joita olen sun elämääsi laittanut, ovat vain sinun parhaaksesi, eivätkä ne ole mitenkään kohtuuttomia vaatimuksia. Sä tiedät sen.” Noora istui hiljaa ja kihisi raivosta. Lopulta Noora nousi pystyyn ja paiskasi ensimmäisen käteen sopivan esineen seinään, joka sattui olemaan aukinainen mehupurkki ja huusi: ”Vittu mikä sinä olet määräämään koska mä saan juoda ja koska en! Mä juon silloin kun huvittaa! Varsinkin jos mulla on yhtä paska olo kuin eilen! Sä et voi määrätä mitä mä teen ja koska! Mä en ole mikään saatanan holhottava kakara! Itekin kuitenkin juot ja sitten sä muka kiellät sen multa! Miksi?” Noora lysähti sohvalle. ”Joko sä sait purkaa itseäsi tarpeeksi?” Juha kysyi rauhallisesti. ”Joo” Noora mutisi ja hautasi päänsä polviin. ”Ensinnäkin, mä olen vain huolissani susta ja tiedän mihin tuo alkoholinkäyttö saattaa johtaa. Toiseksi, itse sanoit, että sulla oli eilen paska olo, joten tiedät itsekin, että silloin ei kannattaisi juoda. Kolmanneksi, kyllä mä toisaalta voin määrätä mitä sä teet ja koska, niin kauan kunnes sinä purat sopimuksen. Neljänneksi, näköjään sä olet holhottava kakara, kun sammut jalkakäytävälle. Viidenneksi, kyllähän minäkin juon, mutta se pysyy aina tietyissä rajoissa. Kuudenneksi, sä käytit sun vähät rahat viinaan, millä sä aiot elää?” Noora istui hiljaa. Juha jatkoi: ”Haepas se hiusharja sieltä vessasta. Aloitetaan sillä.” Noora haki hiusharjan, muttei antanut sitä Juhalle. ”Anna se tänne.” Juha sanoi. ”Eikö tästä voisi vielä puhua?”  Noora yritti. ”Ei.” Kuului tyly vastaus. Noora antoi harjan Juhalle. 

Harja alko tehdä tylyä työtään, jonka päälle iskostui remmi, jonka jälkeen oli vitsan vuoro. Kun selkäsaunan jälkeen Noora kävi tupakalla, Juha pyysi häntä jälleen istumaan viereensä sohvalle. ”Ei enempää, Ihan oikeasti.” Noora sanoi ja pillahti melkein uudestaan itkuun. ”En mä sitä meinnanutkaan. Ajattelin, että juteltaisiin, ihan oikeasti.” Juha sanoi ja jatkoi: ”Mä olen vain niin pirun huolissani susta.”  ”Ei sun tarvi olla. Kyllä tämä tästä taas alkaa suttaantumaan, on vain niin helvetin turvaton olo ilman Osastoa, enkä mä sille terapeutillekaan pysty mistään puhumaan. Kestää aikansa, että mä taas totun tähän yksinäisyyteen.”  ”Et sä ole yksin, muista se. Kyllä sä selviät. Me selvitään yhdessä. Sä voisit esimerkiksi alkaa kattelemaan jotain kesätyöpaikkaa tai hankkia uuden harrastuksen. Sulla on ystäviä, kuten Ronja, ilman Ronjaa sä luultavasti olisit nukkunut siellä puskassa tai vaihtoehtoisesti putkassa. Et sä ole yksin tyttö pieni.”
Noora huokaisi. Ehkä normien maailmassa ei olekaan niin paha elää. Kivuliasta kyllä.