Osa 7

”Täällä voi ajelehtia olemattomuuteen niin ettei huomaakaan. Voi painua niin syvälle ettei tajua enää mistään mitään, ei itsestään eikä muista. Eikä palaa todellisuuteen päiväkausiin tai vaikka kuukausiin.”

Noora sulki päiväkirjansa ja jäi tuijottamaan valkoista seinää. Osasto oli hiljainen tähän aikaan aamusta. Noora istui Osaston ikkunalaudalla ja katsoi kuinka sairaalan työntekijät raahautuivat väsyneinä omille osastoilleen. Kello ei ollut vielä edes seitsemää. Osaston uniongelmaiset odottivat potilaskeittiön avautumista, Noora vain istui ja katseli ensimmäisiä lumihiutaleita jotka satoivat maahan. Ensilumi. Kiva huomata sellainen mielisairaalasta käsin.

Miten tähän tilaan taas päädyttiin? Noora ei ollut saanut kesätyöpaikkaa, harrastukset eivät kiinnostaneet ja pikkuhiljaa se oli taas lipsunut alkoholin ja lääkkeiden sekakäyttöön. Siitä sitten taas pillit huutaen sairaalaan. Noora oli nyt pari viikkoa ollut yhtäjaksoisesti Osastolla, ensimmäisellä viikolla hän oli ottanut hatkat. Nooraa hymyilytti kun muisteli tapahtumia, vaikkei siinä tilanteessa naurattanut, mutta jälkikäteen ajateltuna tilanne oli hyvinkin koominen.

Noora oli päässyt lapsenvahdin kanssa ulos, joka raukkanen oli ollut opiskelija. Noora pystyi lähtemään opiskelijaa karkuun koska vain. He olivat opiskelijan kanssa lähteneet kauppaan ja kaupan pihassa Noora sanoi opiskelijalle: ”Sori. Mä lähden nyt.” Noora lähti juoksemaan, katsoi taakseen ja huomasi opiskelijan kaivavan kännykkää taskustaan joka oli sen merkki, että opiskelija soitti Osastolle. Eli aikaa ei ollut paljon ennen kuin koppalakit tulisivat perään.

Noora kiersi ja kaartoi jokaisen mutkan mitä keskustasta löytyi, vältelläkseen mahdollisimman hyvin maijoja. Suoraa reittiä matkahuoltoon olisi ollut vain pari hassua kilometriä, mutta Noora teki viiden kilometrin mutkan päästäkseen matkahuoltoon. Maijoja ei näkynyt. Noora oli tarkistanut etukäteen bussien aikataulut, hyppäsi bussiin ja ajoi kotiinsa. Kotona hän sulloi rinkkaan niin paljon tavaraa kuin ajatteli tarvitsevansa, lämpimiä vaatteita, alusvaatteita, sukkia, shampoot, hammasharja ja lapaset, dosetin hän heitti vielä päällimmäiseksi ja näin matka tien varteen sai alkunsa.

Ei mennyt kauaa kun ensimmäinen autoilija otti Nooran kyytiin ja Noora huokaisi helpotuksesta – yhä vain kauemmaksi ja kauemmaksi Osastosta – vapaus!
Kalajoella hän hyppäsi viimeisen auton kyydistä pois ja ajatteli että nyt olisi aika etsiä yöpaikka. Kellokin oli jo ties mitä. Noora oli pitänyt puhelimensa kiinni koko matkan – vittuako ne Osastolta soittelevat perään… Noora talsi SaniFaniin ja vuokrasi edullisen pienen mökin yöksi. Uni vain ei meinannut tulla vaikka normaalien iltalääkkeiden lisäksi hän oli ottanut muutaman Tenoxin. Ajatukset pyörivät ympyrää – mihin seuraavaksi? Noora aukaisi puhelimensa eikä mennyt aikaakaan kun se soi. ”B12” Noora luki näytöltä. Hetken epäröinnin jälkeen hän päätti vastata puheluun. ”Noora.”  ”Missä helvetissä sä olet?” Juhan kiukkuinen ääni kysyi. ”Mitä helvettiä sä töissä teet?” Noora vastasi kysymykseen kysymyksellä. ”Mulla on yövuoro, unohtuiko?” Noora kirosi itsensä kun ei ikinä muistanut Juhan työvuoroja. ”No… mä olen aika kaukana sieltä.”  ”Eli missä?” Juha tiukkasi. ”Luuletko sä oikeasti että kertoisin sen sulle?”  Juha oli hetken hiljaa. ”Noora, kuuntele nyt. Susta on tehty taas virka-apu pyyntö, pollarit etsii sua kaikkialta.”  Noora vastasi: ”Turha etsiä, mä olen niin kaukana jo sieltä.”  ”Sä sabotoit hoitosi taas kerran tällä tempauksella. Miksi sä Noora teet tällaista? Mikset vain voisi nätisti kärsiä kakkusi ja jatkaa taas siitä mihin jäätiin?”  Noora raivostui. ”Luuletko sä, että kärsin kakkuni vapaaehtoisesti ja nätisti? Haista vittu! Sä et tiedä mitä on olla pöydän toisella puolella, sillä puolella, jonka elämästä päättävät toiset ihmiset. Sun kaltaiset ns. ”ammatti-ihmiset” luulevat tietävänsä mikä mulle milloinkin on parhaaksi enkä saa tehdä omaa elämääni koskevia päätöksiä! Arvaa miltä se tuntuu!? Voin kertoa hyvällä omallatunnolla että se ei todellakaan tunnu hyvältä. Miksen mä muka saisi elää elämääni niin kuin haluan vaan AINA on joku säätelemässä sitä. Meidänkin piiskasuhde toimisi täydellisesti ellei olisi Osastoa sotkemassa kuvioita. Aina kun mut kiikutetaan Osastolle, sä muutut viralliseksi paskaksi joka nuolee Osaston lääkärin persettä kaikissa päätöksissä!”  Langalla tuli jälleen hiljaisuus. Juha alkoi puhumaan rauhallisella äänellä. ”Tämä Osasto jakso oli taas aiheellinen niin kuin itsekin tiedät. Sut TAAS kannettiin Osastolle koska olit niin tajuttoman sekaisin ettet tiennyt suurin piirtein edes omaa nimeäsi. Et tunnistanut muakaan vaikka olin sun seurana vatsahuuhtelussa, olin mukana viemässä sua Osastolle. Nythän sä voitkin sitten kertoa mitä kaikkea sä vedit sinä iltana?” Noora mietti. Kertoisiko totuuden vai lieventäisikö sitä? Noora päätti kertoa totuuden. ”Vedin 800mg Truxalia, 450mg Opamoxia ja 500mg Seroquelia.” Juha huokaisi. ”Luojan tähden tyttö rakas. Onneksi sut saatiin ajoissa hoitoon. Mutta niin kuin sanoin, tiedät varsin hyvin miksi tämänkertainen Osasto jakso oli ansaittu.”

Noora mietti. Olihan se totta. ”Joo, onhan se ansaittu. Mutta sunkin pitäisi ymmärtää miksi lähdin hatkaan. En mä HALUA olla Osastolla.”  ”Noora, kertoisit missä olet.” Juha pyysi. ”Vitut!” Noora vastasi ja löi luurin kiinni ja sammutti puhelimen.

Aamulla Noora jatkoi matkaansa. Peukalo pystyyn ja maailma oli avoin. Noora rakasti sitä tunnetta. Noora liftasi Pyhäjoella ja hänet otti kyytiin vanhempi herra. Kuski kysyi: ”Et kai sä millään karku matkalla ole? En halua sotkeentua sellaiseen.” Noora tukahdutti hihityksensä ja vastasi täysin pokeri naamalla: ”Ei, en ole, kunhan haluan katsella mitä maailmalla on tarjottavana.” Matka jatkui ja Noora päätyi Ouluun Tupoksen ABC:lle. ABC sijaitsi moottoritien varressa, rekkakuskien taukopaikka josta Noora tiesi että saisi kyydin mihin päin Suomea tahansa. Hän jäi passiin ABC:n taakse ja kävi jokaiselta tulevalta rekalta kysymässä mihin päin Suomea tämä oli matkalla. Noora halusi pohjoiseen, mutta kaikki rekat tuntuivat menevän etelään.

Ilta alkoi tehdä tuloaan ja Noora päätti, että seuraava rekka niin hän hyppää kyytiin oli tämä menossa sitten mihin päin Suomea tahansa.  Hän hyppäsi rahtarin kyytiin joka oli menossa Kokkolaan. Noora otti kengät pois jalastaan, nosti jalat kojetaululle ja alkoi laulamaan: ”Oon rekkamies, oon hitto soikoon! Ei tullu poliisii ei virkamiestä…” Rahtari hymyili ja sanoi: ”Ole vain niin kuin kotonasi”. Matka taittui ja Noora alkoi miettimään mihin hän jäisi yöksi. Hän mietti olisiko hänellä Kokkolassa ketään tuttua. Pietarsaaressa asui hänen eräs ystävänsä, nimeltään Eerika ja hän päätti soittaa tälle. ”Noora moi! Olen lifti reissulla, tulossa Oulusta ja saisin kyydin Kokkolaan. Voisitko tulla hakemaan mut sieltä terminaalilta?”  ”Joo, totta kai voin tulla. Koska olet Kokkolassa?” Noora kertoi ajan ja tytöt sopivat tapaamisensa. Puhelun loputtua rahtari sanoi Nooralle: ”Puran vain Kokkolassa kuorman ja jatkan siitä Pietarsaareen. Pääset kyllä kyydissä.” Noora ilahtui suunnattomasti ja soitti heti Eerikalle ja tytöt sopivat uuden tapaamisen.
Matka jatkui rahtarin kanssa jutellessa ja Noora ei ollut pitkään aikaan tuntenut itseään niin onnelliseksi. Onnellisuus sai kuitenkin pahan särön puhelimen soidessa. Eerika soitti.
”Ehkä sun ei kannatakaan tulla mun luokse” Eerikan ääni sanoi. Noora kysyi miksi ja Eerika vastasi: ”Kytät kävi just ovella sua kyselemässä.” Noora kalpeni. Miten ihmeessä? ”Kerroin niille etten tiedä susta yhtään mitään ja lupasin ilmottaa jos tiedän. Mitä nyt tehdään?” Eerika kysyi. Noora oli hetken hiljaa ja vastasi: ”Mä tulen nyt kuitenkin sun luo. Katsotaan sitten jatkoa.”

Nooran saavuttua Pietarsaareen Eerika oli häntä vastassa. He saapuivat Eerikan yksiöön ja pienen juttu tuokion jälkeen päättivät alkaa katsomaan elokuvaa. Puolessa välissä elokuvaa Noora ärähti: ”Ei vittu mä en jaksa leikkiä tätä vitun kissa ja hiiri leikkiä. Mä antaudun. Lähetkö sä mun mukaan kyttikselle?” Eerika oli heti valmis.

He saapuivat Pietarsaaren poliisilaitokselle. Noora soitti summeria monta kertaa eikä kukaan tuntunut vastaavan. Viimein talon takaa ajoi hänen eteensä maija. Noora hihkaisi poliiseille: ”Musta on tehty virka-apu pyyntö, veisittekö mut takaisin mielisairaalaan?” Poliisit katsoivat Noora pitkään hetken ja Noora tajusi, että tässä on pientä koomisuutta ilmassa. Poliisit olivat epäileviä ja Noora yritti selittää niin hyvin kuin osasi. Lopulta hän hermostui ja osoitti Eerikaa: ”Saatana te ootta mua käyneet kyselemässä tänään mun kaverin luota ja nyt te väitätte että mä puhun paskaa!” Poliisit vihdoin ja viimein pyysivät nähdä Nooran henkkarit, toinen poliisi palasi rakennukseen ja tuli hetken kuluttua ulos. ”Joo, kyllä susta on tehty virka-apu pyyntö” ja Nooran teki mieli nauraa. Niin koomista tämä koko juttu oli. ”Käytäntöhän on se, että sut täytyy viedä terveyskeskukseen josta lääkäri sitten päättää millä kyydillä lähdet takaisin sairaalaan” ja niin Noora ja Eerika hyppäsivät maijaan ja lähtivät terveyskeskukseen.

Päivystyksessä lääkäri kysyi Nooralta suostuisiko Noora taksi kyytiin jos lääkäri kirjoittaisi taksi lapun. Noora suostui mutta Eerikalla oli sanansa sanottavana: ”Et kyllä kirjoita sille mitään taksi lappua! Se hyppää taksista pois tai jotenkin muuten on kohta uudestaan mun ovella, lähetät sen ambulanssilla ja sillä hyvä.” Lääkäri kuunteli enemmän Eerikaa kuin Nooran selityksiä ja Noora istutettiin ambulanssiin ja matka kohti Osastoa alkoi.

Lanssipojat saattoivat Nooran Osaston ovelle asti. Noora painoi hitaasti ja harkitusti Osaston ovikelloa.
Juha.
EI EI EI!!! Juha siis oli tehnyt kaksi yövuoroa putkeen. Noora juoksi Juhan ohi omaan huoneeseensa Juhan jäädessä selvittämään paperi asioita lanssipoikien kanssa. Noora vaihtoi vaatteet ja kömpi peittojen alle. Toivottavasti Juha antaisi hänen olla rauhassa.
Ei mennyt kauaa kun Juha ilmestyi myrskyn merkkinä hänen sängyn viereen. ”Nyt likka alat selittämään! MIKSI sä lähdit hatkaan? MIKSI sä taas toimit kaikkia sääntöjä vastaan?” Noora selitti tyynen rauhallisesti ja sarkastisesti parin päivän tapahtumat. Noora hymyili ja naurahteli teennäisesti kertoessaan tarinaansa Juhan katseen muuttuessa yhä synkemmäksi. ”Mikä sua Noora vaivaa? Sä olet niin järkevä ja fiksu tyttö jos vain haluat olla ja silti sä käyttäydyt näin. Miksi Noora?”  Nooraa kiukutti. Eikö tuo saatanan taukki ymmärtänyt yksinkertaista asiaa? Eihän täällä kukaan pysty olemaan. Hullujenhuoneella tulee entistä hullummaksi. ”Ymmärrät varmaan mitä tästä seuraa?” Juha kysyi ja jatkoi: ”Tuo oli lapsellista ja pitkität tuolla vain kakkuasi. Luuletko että lääkäri päästää sut pois moisen tempauksen jälkeen? Sä olet niin kauan näitä laitoksia kiertänyt että pitäisi sun jo ymmärtää. Ja jos ei ymmärrys vielä ole mennyt perille niin autan sua ymmärtämään. Laske housut ja laita tyynyt lantion alle.” Juha sanoi taas sillä niin tajuttoman ärsyttävän rauhallisella tavallaan. Noora käpertyi syvemmälle peittoihin. ”NYT!” Juhan käsky kävi. Noora puri peiton alla huultaan. Lopulta Noora kaivautui peittojen seasta takaisin maailmaan, laski housunsa ja asetti tyynyn lantionsa alle. Ei kai tässä enää muukaan auta, hän mietti. Ja luoja kun hävetti. Tämä nöyrtyminen oli Nooran mielestä kaikkein pahinta – luonne kun ei ollut mistään nöyrimmästä päästä.

Juha irrotti housuistaan vyön. Remmiä Noora pelkäsi enemmän kuin mitään muuta. Remmi oli jotenkin kunnioitettava väline – ja samalla pelottava. Ehkä juuri siksi Juha valitsi kyseisen välineen. Ensimmäisen viiden jälkeen Noora jo meni laskuissa sekaisin. Noora päätti pysyä visusti paikoillaan mutta lyöntien jatkuessa Noora ei kyennyt siihen. Noora puri peittoa, yritti väistellä remmiä ja lopulta iskut sattuivat niin paljon että ne helpottavat kyyneleet pääsivät valumaan silmistä pois. Juha huomasi tämän mutta jatkoi silti. Noora itki, huusi armoa, välillä valahti sängyltä lattialle mutta nousi uudestaan asentoon Juhan niin käskiessä.

Vihdoinkin Juha lopetti ja otti Nooran kainaloonsa ja lohdutti itkevää tyttöä.
”Mä ymmärtäisin jos sä olisit tyhmä, mutta kun sä et ole tyhmä. Miksi sun Noora hyvä täytyy olla niin uppiniskainen?” Juha kysyi. Noora vastasi niiskutuksen seasta: ”Mä en halua olla täällä.”  ”Kyllä mä ymmärrän että eihän hullujenhuone nuoren naisen paikka ole.” Juha sanoi ja jatkoi: ”Mutta mikset sä ota apua vastaan silloin kun sitä tarjotaan?”
Noora vastasi: ”Koska täällä voi ajelehtia olemattomuuteen niin ettei huomaakaan.” ja jatkoi itkemistään entistä äänekkäämmin Juhan halatessa häntä lujemmin.