Osa 5

“Toiset pitää sua viisaana, toiset hulluna..”  Toni lauloi Mikon ja Juicen biisiä.
“Turhaan kumpaakaan mielipidettä on oikaista..”  Noora jatkoi. Toni oli löytänyt vanhan harrastuksensa, kitaran. Osastolla oli vanha akustinen kitara jonka Toni oli virittänyt ja he lauloivat täydestä sydämestään kaakeloidussa tupakkahuoneessa -hyvä akustiikka.
“Mä pääsen luultavasti ylihuomenna siviiliin.” Toni sanoi laittaessaan kitaran sivummalle. “Höh. Heti kun alkaa olla hauskaa, toinen lähtee.” Noora tuumasi. Tottahan se oli. Silloin kun ihminen alkoi nauramaan ja hymyilemään Osastolla, lääkäri tuumasi, että tuo alkaa olla terve, kirjoitetaan hänet ulos. Tonillakin oli näköjään lääkkeet tehneet tehtävänsä, niin vaikeaa kuin se oli Tonista sanoakin, Toni oli jopa seesteisen oloinen. Pieni katkeruuden siemen iti Nooran päässä, hän joutui jäämään kun toinen lähtee. Ketään muuta “täysjärkistä” ei Osastolla sillä hetkellä ollutkaan, Tonin lähdettyä Osastolla tulisi hiljaista ja ikävää.
Noora oli ollut nyt Osastolla kuukauden. Opo oli käynyt ja tuonut Nooralle tehtäviä että hän pysyisi muiden mukana ja kysellyt Nooran vointia.

“Mä haluan lähteä kotiin.” Noora sanoi Juhalle omahoitaja keskustelussa. Juha kohotti kulmakarvojaan. “Mistäs moinen?”  “Mä en kuulu porukkaan.”  “Sähän tiedät että pakkohoitopäätös on voimassa 3kk?”  “Tiedän tiedän, mutta oon myös kuullut että se voidaan purkaa todella hyvästä syystä.” Noora yritti.  “Alkaa pikkuhiljaa turhauttamaan tämä paikka.”  “Mä uskon sen, mutta epäilen ettei lääkäri ole samaa mieltä.”  “Miksei?” Noora kysyi. “Sen sun parinviikon takaisen kilahtamisen.” Juha sanoi. “Mutta se oli silloin se. Nyt on kaikki taas hyvin. Miksen mä voisi päästä kotiin? Vittu mä haluan pois täältä!”  “Sori.” Noora lisäsi kun huomasi kiroilleensa ja Juhan ilmeen. “Voisin kotona huutaa ja raivota, kiroilla ja polttaa tupakkaa niin paljon kuin sielu sietää.” Noora mutisi. “Luuletko että se onnistuisi kotona?” Juha kysyi ja Noora tunnisti Juhan äänessä sen tutun ja pelottavan vivahteen. “Et sä ole mua koko aika vahtimassa.”  “En olekaan, mutta raha-asioissa huomaan heti jos olet käyttänyt rahaa tupakkaan tai viinaan. Tästä on puhuttu, älä ala vänkäämään nyt vastaan.”  Noora pysyi hiljaa. “Ja tämän keskustelun perusteella et munkaan mielestä ole valmis lähtemään kotiin.” 
“Mä alotan sitten nälkälakon.”  Noora tuumasi. Juha huokaisi ja hautasi päänsä käsiinsä. Hetken hiljaisuuden jälkeen Juha katsoi Nooraa ja sanoi: “Muistatko silloin muutama vuosi sitten kun painoit 41kg ja me jouduttiin laittamaan sut letkuruokintaan? Siihenkö sä alat taas pyrkimään?”  Juha kysyi. Noora vältteli Juhan katsetta. “No, en. Mutta jos mä en kerta pääse täältä pois muuta kuin vasta kahden kuukauden päästä, eikö se ole silloin yksi ja sama miten käyttäydyn? Säkin oot tommonen vitun pilkunnussija, sä et edes halua esittää Osaston lääkärille asiaa, että jos mä pääsisin pois kun on mennyt jo niin kauan hyvin! Osaston lääkärikin on täys pelle, se ei tajua mistään mitään! Ja miksi sun pitää olla tommonen kusipää että hylkäät saman tien mun ehdotuksen pois pääsystä? ” Noora puri huultaan ettei sanoisi mitään pahemmin. “Luuletko, että olen samaa mieltä kanssasi kun uhkailet kilahtamiskohtauksella ja syömättömyydellä?”  “Niin mutta kun sä olet niin vitun…”  “Neukkariin nyt vai myöhemmin?” Juha kysyi Nooran mielestä turhan painokkaasti. “Myöhemmin.” Noora vastasi hiljaa ja laski katseensa maahan. “Toivottavasti ei myöhemminkään.” Juha sanoi ikään kuin itselleen ja lähti. Päivän omahoitaja keskustelu oli ohi.

Noora heittäytyi selälleen sängylle. Miksi se aina uhkaili neukkarilla vaikka ei hänen mielestään ollut mitään syytä? Olihan hän taas kiroillut ja sanonut kaikenlaista mutta silti. Luojan kiitos, sain kuitenkin itseni hillittyä. Ehkä tämä tästä alkaa suttaantumaan. Tosin syödä en aio. Kosto on suloinen. Tosin se taas voi johtaa vaikka mihin, mutta jos toinen ei tule vastaan, en tule minäkään.

Nooran oveen koputettiin. “Moikka!” Ronja tervehti kun astui huoneeseen. “Mitäs piirille kuuluu?”  “Vittuakos tässä. Hoito jatkuu vielä pari kuukautta, jos tätä edes hoidoksi voi sanoa.”  “Miten niin?” Ronja kysyi ja kaivoi laukustaan Nooralle muutaman tupakka-askin minkä Noora oli pyytänyt tuomaan. “Mua vain säilötään täällä. Kaikki on mennyt jo pari viikkoa hyvin ja siltikään se vitun kusipää ei viitsi edes ehdottaa Osaston lääkärille että pääsisin lähtemään.”  “Kuka? Se sun omahoitaja vai?” “Just se. Se osaa joskus olla niin vitun ärsyttävä.”  “Mitä se muuten teki siellä Kellarissa silloin kun se yhtäkkiä pemahti sinne eikä sua enää näkynyt sen jälkeen?” Noora tunsi kuinka pieni puna alkoi nousta poskille. “No… se… se nyt on vaan halus jutella.”  “Sä lupasit kertoa sitten joskus, eli siinä oli jotain muutakin. Kerro!”  “En mä nyt… mä kerron joskus myöhemmin.” Noora sanoi vaivautuneena. “Ei kun nyt! Tässä alkaa mielenkiinto heräämään kun sä et halua kertoa.” Ronja yllytti. “No… meillä on yks juttu… se on… se on vähän niin kuin mun kasvattaja..”  “Siis mikä?” Ronja kysyi silmät suurina. “Niin, se antaa mulle piiskaa jos mä en ole nätisti tai oon säheltänyt jotain niin kuin silloin kun tulin hatkoilta Kellariin tai jotain muuta vastaavaa.”  “Piiskaa? Siis niin kuin lapselle vai siis mitä sä tarkoitat?” Ronja kysyi silmät entistä suurempina. “No, niin. Joskus kun mä käyttäydyn kuin kakara, niin se kohteleekin mua kuin kakaraa.” Ronja vihelsi hiljaa. “En oikein osannut varautua tällaiseen. Eikö se satu?”  “Tietysti se sattuu, eihän siinä muuten olisi mitään ideaa.”  “Ja sä hyväksyt sen?”  “Niin. Oli vähän pakko. Ja oon saanut sen ansiosta raha-asiat kuntoon ja sillä uhkailu on saanut mut joskus jopa miettimään ennen kuin teen mitään älytöntä. Tänään meinasi olla kilahtaminen lähellä, mutta sain hillittyä itteni. Onneksi se on huomisen vapaalla ja tulee lauantaina iltaan, ehkä tilanne taas vähän rauhottuu.”  “Oot sä kans aikamoiseen juttuun ittes lykännyt.” Ronja totesi. “Mutta jos tarkoitusperät toimii, niin eikö se ole silloin hyvä juttu?”  “Niin no, niin varmaan.” Ronja sanoi päätään pudistellen.
Noora ja Ronja kävivät vielä juomassa teetä ja polttamassa yhdet tupakat kunnes vierailuaika päättyi ja Ronjan täytyi lähteä. “Mä tulen joku päivä ens viikolla” Ronja vielä huikkasi ovenraosta.

“Etkö sä tule iltapalalle?” Jyri huikkasi. “En mä, söin päivällisellä niin hyvin.”  Noora valehteli ja tiesi että tämä ruokailu ei vielä herättäisi huomiota. Noora laittoi nälkäisenä nukkumaan ja huokaisi helpotuksesta, huomenna ei tarvisi riidellä Juhan kanssa mistään.
Noora heräsi perjantaina aamuna kun Petri tuli pyytämään aamupalalle. “Nukun vielä vähän.” Noora mutisi peittojen seasta ja jatkoi uniaan. Noora heräsi sopivasti lounaalle ja skippasi sen sanomalla ettei ikinä herättyään syö mitään. Päivällinen tuottaa jo ongelmia, Noora mietti ja yritti keksiä sopivaa tekosyytä siihen miten hän voisi skipata senkin. Päivällisaika tuli ja Jyri tuli pyytämään Nooraa syömään, kun Noora sanoi ettei ole nälkä ja hautasi päänsä lukemaansa kirjaan, Jyri istahti sängyn vieressä olevalle tuolille ja sanoi: “Juha oli kirjoittanut eilen rapsaan, että sä aiot alkaa taas syömättömyyden. Miksi?”  “Ei vain ole nälkä.” “Tulet ainakin istumaan pöytään.”  “Ja miksi tulisin jos ei kerran ole nälkä?”  “Koska ruokailuun kuuluu tulla. Sehän lukee sun hoitosopparissakin.” Noora laittoi kirjan syrjään ja lähti ruokasaliin. Noora istui pöydässä tasan minuutin, jolloin nousi pöydästä ja lähti tupakalle. Siitäs saivat, Noora ajatteli virnuillen.
“Iltapalalle! Nyt heti!” Kuului Jyrin ääni ovelta. Noora ei sanonut mitään. Kun iltapala oli ohi, Jyri tuli juttelemaan. Antaisi olla, Noora ajatteli mutta ei toivottanut Jyriä kuitenkaan helvettiin. “Mikset sä syö?”  “Se on ihan mun oma asia.” Noora vastasi. “Tämä juttu alkaa olla meidänkin asia siinä vaiheessa kun olet yli vuorokauden syömättä.”  “Mene pois, mä en nyt halua puhua tästä.” Noora sanoi ja yritti rauhoitella itseään. “Mietippäs taas mitä Juha sanoo siinä vaiheessa kun saa kuulla ettet ole syönyt?”  “Se on mun ja Juhan välinen asia.”  “Tekisi mieli antaa sulle selkään saman tien, mutta jätetään se Juhan harteille.” Jyri sanoi ja lähti pois.
Noora jäi miettimään huomista keskustelu hetkeä Juhan kanssa. Mitä siitäkin taas tulisi? Kaksi jästipäätä kohtaa eikä kumpikaan anna mielipiteissään periksi?

Kello puoli kolme lauantaina Juha asteli Nooran huoneeseen, otti tuolin ja sanoi: “Mitä sä täällä taas pelleilet?”  “Mä alotin nälkälakon.”  “Ja minkä takia?” Juha kysyi pientä suuttumusta äänessään. “Sä et suostu edes kysymään lääkäriltä pääsisinkö mä pois joten mä maksan samalla mitalla.” Noora vastasi tyynen rauhallisesti. “Luuletko sä että Osaston lääkäri päästää sut noin vaan pois tämän pelleilyn ansiosta?”  “En luule, mä tiedän.”  “Älä viitsi Noora olla lapsellinen. Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin ettet pääse lähtemään, etkä tällä menolla vielä pitkään aikaan. Päivällisen tulet syömään, siitä ei edes puhuta.”  “Hah! Älä äijä unta näe.”  “En näekään. Tiedät mitä tapahtuu jos et tule.” Ja niillä sanoilla Juha lähti huoneesta.
Vähän ennen päivällistä Noora pyysi opiskelijaa päästämään hänet ulos ja opiskelija päästi, koska ovessa luki potilaiden nimet joilla oli vapaakävely. Tyhmä, Noora virnuili. Noora mietti seuraavaa siirtoaan. Voisin mennä takaisin päivällisen jälkeen, voisin mennä vasta iltapalan jälkeen, tai oikeastaan voisin mennä vasta yhdeksän jälkeen kun Juha olisi lähtenyt kotiin. Noora päätti kuitenkin palata jo päivällisen jälkeen. Nyt ei saisi enää kovin paljon säätää, Juhalla puristi vanne päätä nyt jo tarpeeksi, ehkä olisi parempi olla kiristämättä sitä enempää. Puoli viideltä Noora soitti Osaston ovikelloa. Juha. Tietenkin.

“Eikös sun pitänyt jossain vaiheessa käydä hakemassa kämpiltäs tavaraa?” Juha kysyi ja Noora vähän hämmästeli kysymystä. “Joo, piti. Kui?”  “Me lähdetään yhdessä.” Juha tokaisi. “Lähden Nooran kanssa hakemaan sen kämpiltä tavaraa, pari tuntia menee.” Juha huikkasi kollegoillensa. “Sitten mennään.”  Noora kulki hämmästyneenä Juhan perässä autolle, mutta pysähtyi kun tajusi mitä kämpillä tulee tapahtumaan. “Alas tulla nyt.” Juha hoputti. Noora katseli ympärilleen, turha yrittää lähteä karkuun, Juha urheilijana saisi hänet kuitenkin kiinni. “Tarviiko sulle aina suuttua ennen kuin tottelet?”  “Ei.” Noora sanoi ja istahti apukuskin paikalle.
“Aion taas syödä iltapalalla.” Noora sanoi rikkoakseen hiljaisuuden ja samalla toivoen että Juha leppyisi. “Niin syötkin. Se ei olekaan ongelma. Ongelma on se, että käyttäydyit taas itseäsi kymmenen vuotta nuoremman lailla.”  “Sä et ymmärrä taas mistään mitään. Sä luulet aina tietäväs mikä mua vaivaa ja millä se hoituu.”  “Mitäs minä en tällä kertaa ymmärrä?” Juha kysyi. “Sä lopetit syömisen kostoksi siitä että mä en puhunut sun puolesta lääkärille. Tiedätkö Noora, että se on lapsellista, typerää temppuilua, jolla yrität pompottaa ihmisiä jotta saisit tahtosi läpi. Olenko väärässä?”  “Et välttämättä, mutta pitäisi sun ymmärtää että mä turhaudun tuolla eikä siitä hoidosta ole enää mitään hyötyä.” Noora puolustautui. “Siitä olisi apua jos sä ottaisit avun oikealla tavalla vastaan etkä vain leikkisi typeriä leikkejäsi.” Taas se sai mut hiljaiseksi, Noora mietti. Auto kaarsi Nooran asunnon pihaan. Juha otti auton takapenkiltä mukaansa canen. Nooran sydän hyppäsi kurkuun. Ei kai se vaan..?
He kävelivät portaat ylös hiljaisuuden vallitessa. Noora laittoi takin naulakkoon ja istahti sohvalle. “Tiedät varmaan mitä sun seuraavaksi täytyy tehdä?” Juha kysyi istuutuen hänkin sohvalle. Noora mulkaisi Juhaa ja pysyi vaiti. “Täytyykö jumalauta kaiken mennä aina vaikeimman kautta?” Juha suuttui. “Ja luuletko sä että mä mukisematta hyväksyn tulevan? Älä unta näe.”  “Kyllä sä osaat olla jästipää.” Juha sanoi “Kiitos samoin” Noora laittoi vastaan. “Selkäsaunasta tulee entistä kovempi mitä enemmän sä laitat vastaan ja sä tiedät sen. Miksi siis kapinoida?”  “Mitä niin pahaa mä olen taas tehnyt? Mä hillitsin itseni toissapäivänä enkä alkanut riehumaan, mä hillitsin itseni eilen. Mä olen hillinnyt itseni tänään. Mä sanoin että aion syödä taas iltapalalla. Mikä sulla taas on ongelmana?” Noora sanoi ja huomasi ettei raivo ollut enää kaukana. “Niin kuin sanoin, ongelma on sun käytös. Jos mietit asiaa tarkkaan, huomaat itsekin, missä kohdin sulla meni överiksi. Ja vaikka söisitkin taas iltapalalla, mistä voin tietää sen? Sun olisi helppo vain sanoa ja kun päästään takaisin Osastolle, sanot ettet syökään. Mä en anna tämän mennä taas siihen pisteeseen, että joudutaan laittamaan sut remmeihin että saadaan sut letkuruokintaan, uskon ettet itsekään halua sitä enää koskaan.” Juha perusteli. “Joten aloitetaan sitten. Housut alas.”  “Vittu varmasti laske!” Noora huusi ja paiskasi sohvapöydällä olevan lasin seinään. “Ai, sitä ollaan taas tuolla linjalla?” Juha totesi tyynesti ja nappasi Nooran polviensa päälle.

Selkäsauna oli ollut kovempi kuin koskaan ennen. Loput kahdeksan lyöntiä canella olivat olleet sietämättömiä, mutta Juha oli ollut säälimätön. Juha oli sanonut että kahdeksan ja oli luvussaan myös pysynyt Nooran itkiessä, rimpuillessa, armoa anoessa, anteeksi pyydellen, luvaten hakea vaikka kuun taivaalta jos selkäsauna vain loppuisi. Nooran laittaessa housuja takaisin jalkaan Juha sanoi: “Annoinko mielestäsi luvan laittaa housut jalkaan?”  Noora pysähtyi niille sijoilleen. “Tuolla on muutama lasinsiru jotka kaipaavat imurointia.” Juha sanoi sillä niin ärsyttävällä tyylillään. Noora haki kuuliaisesti imurin ja häpesi. Ikinä hän ei ollut hävennyt yhtä paljon. Imuroida nyt pelkkä t-paita päällä, niiskuttaen, takapuoli mustelmilla, toisen katsellessa tyytyväisenä. Kun Noora oli vienyt imurin takaisin kaappiin, hän sai Juhalta luvan laittaa housut jalkaan. Hän kävi parvekkeella tupakalla ja keitti sen jälkeen heille kahvit. Noora ei uskaltanut nostaa katsettaan mukistaan, koska häntä hävetti. Hävetti niin paljon että teki mieli alkaa uudestaan itkemään. Samalla tuntui hyvältä. Se oli nyt ohi. Asiat oltiin saatu taas järjestymään. Hän jaksoi aina ihmetellä tätä ristiriitaa. “Mitä mietit?” Noora kysyi Juhalta. “Mietin että mitä sinä mietit.” Juha sanoi. “Hävettää.” Noora vastasi totuudenmukaisesti. “Se on pelkästään hyvä merkki. Niin pitääkin.”  “Niinpä kai.” Noora sanoi mukiaan tuijottaen. “Opitko sä mitään?” Juha kysyi. “Olin mä aika typerä syömättömyyteni kanssa. Ja kaikessa muussakin. Tämänkin olisi voinut hoitaa nätisti, mutta annoin itseni kilahtaa.”  “Niin annoit. Olit hienosti osannut hillitä itsesi tähän asti. Mikä oli viimeinen niitti?” Juha kysyi. “Se kun mä tajusin etten pysty mitenkään väistämään tulevaa. Pisti vihaksi.” Noora sanoi ja virnisti.  “Ehkä seuraavalla kerralla sä olisit yhteistyökykyisempi? Välttyisit paljolta jos hyväksyisit tilanteen mukisematta.”  “Mutta se on vain niin kovin vaikeaa. Yritä ajatella ittes mun asemaan. Tuskin säkään kovin helpolla nöyrtyisit?”  “Tuskimpa.” Juha hymyili. “Ehkä seuraavalla kerralla mä tyydyn kohtalooni. Hyvin suuri ehkä. Se on vain jotenkin niin ylitsepääsemättömän vaikeaa nöyrtyä. Sitä haluaa pistää hanttiin viimeiseen asti. Ja sitten napsahtaa kun tajuaa ettei voi asialle mitään.” Noora sanoi ja lähti pakkaamaan lisää tavaraa mukaan Osastolle.

Osastolla Noora huomasi että Toni oli lähtenyt. Nooraa harmitti kun ei ollut paikalla Tonin lähtiessä. Ajatteli kuitenkin että piiri pieni pyörii, kyllä he täällä vielä joskus näkisivät. Iltapalalla Noora söi hyvällä ruokahalulla jonka jälkeen poltti päivän viimeisen tupakan. “Mä voin huomenna yrittää jotain puhua Osaston lääkärille, mutta tuskin sä vielä pääset lähtemään.” Juha sanoi kun oli lähdössä kotiin. “Kiitos.” Noora sanoi, otti kirjan yöpöydältään ja uppoutui fantasia maailmaan.