Osasto B12

Noora käveli hiljakseen, vähän huojuen, hiljaista tietä takaisin Osastolle päin miettien palaisiko ollenkaan. Hän tiesi että menettäisi kaikki saavuttamansa vapaudet kun nyt palaisi. Pari viikkoa olikin mennyt hyvin, tietenkin yksi takapakki piti järjestää ja PUM, kaikki aloitettava alusta. Kun Noora lähti Osastolta niin tutulle iltalenkille, oli paikallinen kuppila vetänyt häntä puoleensa ja Noora oli päättänyt, että yksi olut, sitten lähden takaisin. Noora oli kuitenkin tavannut uusia, mielenkiintoisia ihmisiä ja oli unohtanut tyystin ajankulun ja havahtunut siihen, kun hänen omahoitajansa oli soittanut ja kysynyt meinaako hän tulla takaisin.
Mitä lähemmäs Osastoa Noora saapui, sitä enemmän hän pohti, loppuuko tämä koskaan?

Sairaala kierteensä Noora oli aloittanut jo nuorena, 15-vuotiaana. Diagnoosi oli silloin jo piirretty otsaan: Tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus. Nyt, 22-vuotiaana, hän pohti koska tämä loppuu? Välillä oli jaksoja kun meni paremmin ja Noora pystyi elämään normaalia arki-elämää, välillä tuli huonompia jaksoja jolloin Noorasta tuntui että elämästä ei tule mitään ja meni, tai joutui, Osastolle. Tämänkertainen Osastojakso oli kestänyt kolme viikkoa.
Lääkärit vakuuttelivat, että elämä rauhoittuu kun ikää tulee lisää, olihan hän jo paljon rauhoittunut niistä kovista teini vuosista, mutta vieläkin oli liikaa impulssivisuutta, hetken mielijohteesta tehtyjä juttuja, liikaa itsetuhoisuutta, liikaa toisten ihmisten pompottelua, joka johtaa riitaisiin ihmissuhteisiin. Liikaa, liikaa, liikaa, hän ajatteli. Lääkärit sanoivat että hänen diagnoosiin ei ole olemassa lääkkeitä, masennuslääkkeet eivät ole tarkoitettu tähän diagnoosiin eivätkä myöskään psykoosilääkkeet, iän myötä se paranee. ”Miksi mun sitten täytyy olla sairaalassa, jos kerta olen terve?”, hän ajatteli katkerana. Omahoitaja selittää kuinka juurikin hän käyttäytymisensä takia pilaa kaikki ihmissuhteensa, kuinka hän impulssivisuutensa takia ajautuu tilanteisiin jotka voisi jättää tekemättä. Ja kun ihmissuhde katkeaa, hän masentuu ja siitä seuraa itsetuhoisuus, jonka takia pääasiassa hän oli tällä hetkellä sairaalassa.
”Joo, mä tiedän sen”, hän mumisi itsekseen ja yritti samalla tihrustaa kännykästä paljonko kello oli. 22.24. Hän oli luvannut olla Osastolla puoli yhdeltätoista. ”Miksi Juhan täytyy olla just nyt yövuorossa?” hän mietti. Hän oli unohtanut täysin omahoitajansa työvuorot. Juhan äänikin oli ollut jotenkin niin käskevä. Hän pystyi sielunsa silmin jo kuvittelemaan minkälainen saarna sieltä tulisi kun hän astuisi suljetun oven toiselle puolelle.
Juha oli ollut Nooran omahoitaja siitä asti kun hän ensimmäisen kerran oli saapunut aikuispsykiatrian puolelle. Noora piti Juhasta paljon, hän pystyi kertomaan ajatuksensa hänelle mitään kaunistelematta, hän pystyi olemaan täysin oma itsensä Juhan edessä, eikä Juha ikinä nauranut hänelle, Juha kunnioitti hänen ajatuksiaan ja mielipiteitään, mutta samalla Juha oli myös jämpti omissa mielipiteissään ja kun Noora joskus sai joitain ”älynväläyksiä”, Juha kertoi kyllä mielipiteensä ja niitä Noora tavallaan pelkäsi, mutta myös kunnioitti. Ja tämän iltainen baarireissu oli taas yksi niistä monesta ”älynväläyksestä” joista Noora saisi myös kuulla kunniansa.
Hän hidasti askeltaan mitä lähemmäs Osastoa tuli, kiersi ison, kellertävän talon aikaa tappaakseen vielä ympäri, poltti muutaman tupakan ja katsoi ovessa olevaa tekstiä: ”Aikuispsykiatrian akuutti osasto B12” ja painoi ovikelloa.

”Tietenkin tuon idiootin pitää tulla avaamaan ovi”, Noora mietti kun Juha kaivoi avaimet taskustaan ja avasi oven. ”Katos, meidän neiti päätti kuin päättikin tulla takaisin.” Juha sanoi. ”No joo, mä ajattelin kiertää tuolta vähän kauempaa lenkin enkä huomannut ajankulua.” Noora tiesi heti ettei selitys mennyt läpi, käänsi Juhalle selän ja lähti omaan huoneeseensa. Juha tuli perässä. ”Missä sä oikeasti olit?” Noora mietti kuumeisesti samalla kun riisui ulkovaatteita, hän tiesi että Juha luki häntä kuin avointa kirjaa, oikeastaan oli turhaa yrittää valehdella mitään, Juha kuitenkin onkisi totuuden, miksi sille valehteleminen olikin näin helvetin vaikeaa? ”Kävitkö kaljalla?” Juha kysyi kun Noora näytti vaienneen. Noora päätti ottaa sen niin tutuksi tulleen teiniuho –roolin ylleen ja sanoi: ”Mitä se sulle kuuluu vaikka olisinkin käynyt?” ”Tule puhaltamaan.” Noora käveli Juhan perässä kansliaan ja Juha kaivoi alkometrin esiin. Noora puhalsi, 0.7 promillea. Luojan kiitos ei ollut enempää, hän ajatteli. ”Istu”. Noora istuutui kanslian toimistotuolille ja alkoi pyöriä tuolilla ympyrää koska tiesi sen ärsyttävän Juhaa. ”Mikä helvetin idea tämä taas oli?” Juha kysyi pientä suuttumusta äänessään. Noora päätti jatkaa teiniuhoa ja tokaisi: ”Mä saan tehdä vapaakävelylläni mitä lystään, se ei kuulu sulle!” ”Kyllä se valitettavasti kuuluu ja kai sä tiesit sen jo ensimmäistä kaljaa juodessasi että sulta lähtee taas vapaakävelyt vähäksi aikaa?” Noora tuijotti Juhaa ja kiukku alkoi tosissaan nousta pintaan. Kyllähän hän sen tiesi, että vapaudet taas lähtevät, mutta ääneen sanottuna se kuulosti niin lopulliselta. Ja vielä kun Juha sanoi sen. ”Et sä ole mikään lääkäri, et sä voi mun vapauksista päättää”. ”En voikaan, mutta luuletko sä oikeasti että kun Osaston lääkäri huomenaamulla kuulee tästä, niin se antaisi asian olla? Sä tiedät varsin hyvin, että Osaston sääntöihin kuuluu se, että kännissä ei Osastolle tulla.” ”Enhän mä edes ole kännissä” Noora yritti puolustautua. ”Puhalsit yli 0,5 joten se luokitellaan niin että olet kännissä”. ”Pitäähän mun joskus saada pitää hauskaa, täällä hajoaa pää kun tuijottaa valkoisia seiniä päivät pitkät.” ”Mutta sä silti tiesit että se on säännöissä kiellettyä.” ”No niin saatana tiesinkin!” Noora huusi samalla kun kiukku alkoi nousta sietämättömiin lukemiin.

Noora päätti kokeilla vanhaa hyvää kikkaa ja rauhoituttuaan sanoi: ”Mä haluan uloskirjoituksen.” Juha huokaisi ja pyöritteli päätään: ”Älä aloita. Älä tee tästä enää tämän hankalampaa. Sä tiedät varsin hyvin mitä päivystävä lääkäri tähän asiaan sanoisi.” ”Mä olen vapaaehtoisessa hoidossa, mä voin lähteä täältä koska haluan!” Noora selitti ja pelkäsi samalla. Pelkäsi sitä mihin se kaikki voikaan johtaa. Mutta roolista ei luovuta. ”Sä tiedät, että kun soitan päivystävälle, se laittaa sut tarkkailuun ja sen jälkeen sun on turha neljään päivään edes haikailla ulos.” ”Mutta ei sillä ole mitään kriteereitä pistää mua tarkkailuun!” ”Mitä sä siellä kotona tekisit?” Juha kysyi. ”En tiedä ja vittuako se sulle kuuluu, soita nyt vaan se saatanan päivystävä!” ”Sä kuitenkin satuttaisit itseäsi siellä jotenkin, eikös vain? Noora hei, eikö tämä ole jo niin moneen kertaan koluttu läpi ettei tämä enää kannata. Menisit nukkumaan ja huomenna pyytäisit Osaston lääkärin uloskirjoittamaan sut?” ”Soita nyt vaan se vitun päivystävä”. ”Okei, mä soitan, koska sulla on oikeus tavata päivystävä. Jos me oltaisiin jossakin muualla kuin sairaalassa, saisit kunnon selkäsaunan niin lopettaisit tällaiset älyttömän typerät jutut.” Juha kääntyi selin Nooraan päin, Noora tuijotti Juhan selkää ja toivoi että katse voisi tappaa. Samalla myllersi sisuskaluja, voisiko se oikeasti toteuttaa uhkauksensa? Tuosta ihmisestä ei ikinä tiedä, ei, ei se voi niin tehdä, Noora mietti ja meni omaan huoneeseensa odottamaan päivystävän saapumista.

Hetken päästä Juha tuli sanomaan: ”Päivystävä ottaa sut nyt vastaan”. Noora lampsi lääkärin vastaanotto huoneeseen ja istuutui pöydän toiselle puolelle. Kandi, hän päätteli, tälle on helppo syöttää ties mitä paskaa. ”Juha tuossa kertoi että sä haluaisit uloskirjoituksen? Minkä takia?” ”En mä halua enää olla täällä.” ”Miksi haluat lähteä keskellä yötä, mikset voi odottaa huomisaamuun kun tuttu Osaston lääkäri olisi sut uloskirjoittamassa?” ”Miksi odottaa aamuun, kun voisin lähteä nyt heti?” Noora yritti. ”Juha sanoi että tuossa mielentilassa sua ei saisi päästää kotiin.” ”Ei sitä idioottia tarvi kuunnella, mä meen vain kotiin nukkumaan.” Noora tiesi että tietenkin Juhan sana painaa enemmän kuin hänen ja kirosi Juhan jälleen maan alimpaan helvettiin. ”Nyt on kuitenkin juttu niin, että en voi uloskirjoittaa sua, koska omahoitajasi mukaan, omahoitajasi joka on tuntenut sinut monta vuotta, olet itsetuhoinen ja siinä mielentilassa että voisit tehdä itsellesi jotain, en uskalla uloskirjoittaa sua. On kaksi vaihtoehtoa. Joko jäät vapaaehtoisesti tai joudun laittamaan sut tarkkailuun.” ”Tännehän minä en vapaaehtoisesti jää!” Noora huusi, paiskasi oven takanaan kiinni ja meni omaan huoneeseensa.

”Oliko kaikki tämä nyt sen arvoista?” Juha kysyi samalla kun tuli toivottamaan hyvät yöt. ”Mä olen Noora aika pettynyt suhun. Mä luulin että sä olet päässyt tuosta lapsellisesta käytöksestä jo eroon. Tästä tulee taas hirveä paperisota. Neljä päivää tarkkailussa jonka jälkeen pitää miettiä jatketaanko pakkohoitoa vai saatko vapauttavat päätökset ja paperi pitää mennä vielä ylilääkärin allekirjoitettavaksi. Miksi sä Noora teet tätä?” ”Painu vittuun siitä” Noora mumisi peittojen alta. Kyllähän hän tiesi että näin tulee käymään ja hoitajille vain ylimääräistä paperisotkua, mutta hän oli edelleen sitä mieltä että sen minkä aloittaa täytyy viedä loppuun asti. Hän ei osannut lopettaa ajoissa. Nytkin hän olisi voinut päättää että jatkaa vapaaehtoispohjalta mutta kuinkas kävikään? Hän oli pettynyt itseensä. Kunpa Juha toteuttaisi uhkauksensa, olisiko siitä apua? Vaikka sillä hetkellä hän vihasi Juhaa, samalla hän tunsi olonsa turvalliseksi, oli joku joka oikeasti välittää.
Kuin vastauksena hiljaisiin mietteisiin Juha istui sängyn vieressä olevalle tuolille ja sanoi: ”Tiedätkö Noora, että aion nyt toteuttaa uhkaukseni. Sä käyttäydyt kuin mikäkin pahansuopainen kakara ja uskon pyhästi, että kunnon selkäsauna voisi hillitä tuota sun käyttäytymistä.” Noora tuli esiin peiton alta, tuijotti Juhaa niin kuin näkisi tämän ensi kerran. Noissa tummissa silmissä oli taas se päättäväinen ilme, ilme jonka Noora oli nähnyt useat kerrat ja josta Noora ei pitänyt. Tuosta katseesta tiesi, että valinnanvaraa ei ollut. ”Sä et voi. Et voi etkä saa.” ”Minä voin ja minä saan. Osaston lääkäri tietää tästä ja on antanut tälle siunauksensa. Samoin Mirva ja Jyri henkilökunnasta tietävät.” Noora tuijotti Juhaa silmät suurina. ”Et sä siltikään voi. Mä olen aikuinen ihminen! Mene nyt jo helvettiin ja anna mun olla!” ”Juuri tuota tarkoitan. Sun kanssa ei nykyään pysty edes keskustelemaan kun toivotat kaikki vittuun tai helvettiin. Tuohon sun kiroiluunkin on syytä puuttua, ei aikuiset ihmiset normaalissa keskustelussa sano toiselle noin. Alahan tulla sitten.” ”Mihin?” Noora kysyi edelleen Juhaa tuijottaen. ”Neukkariin. Se on tarpeeksi kaukana potilashuoneista, jos et pysty olemaan hiljaa.” ”Juha hei.. ei tämäniltainen nyt niin vakava asia ollut että siitä pitäisi selkään antaa. Eikö se ole jo tarpeeksi iso rangaistus etten pääse neljään päivään ulos edes lapsenvahdin kanssa?” ”Luuletko sä oikeasti, että joku henkilökunnasta alkaisi juosta sun perässä pitkin sairaala-aluetta?” ”No en ja sitä mä yritänkin sulle selittää että eikö se ole jo tarpeeksi iso rangaistus etten pääse ulos?” ”Ei ole. Nyt tehdään juuri niin kuin minä sanon. Mennään nyt. Älä pakota mua ottamaan kovia otteita.” Nooraa kiukutti. Ei Juha voinut tehdä sitä hänelle. Ja kuitenkin se voi. Ehkä olisi parempi totella, mutta… ”Mene kuule ihan itekses.” Noora paukautti, käänsi kylkeä ja odotti sydän pamppaillen mitä tuleman piti.

Juha huokaisi, nousi seisomaan ja rivakalla otteella otti Nooraa käsivarresta kiinni ja nosti tämän pystyyn, siirsi otettaan Nooran niskavilloihin ja lähti taluttamaan Nooraa kohti neukkaria. ”Osaan mä saatana kävellä itsekin!” Noora huusi kiukuissaan, mutta Juha ei päästänyt irti.
”Seiso siinä!” Juha sanoi ja otti itselleen tuolin ja käänsi tuolin niin että he olivat kasvotusten. ”Toivottavasti sä ymmärrät miksi mun täytyy tehdä tämä. Suhun ei tehoa mitkään muut rangaistukset ja olen edelleen varma että tämä tehoaa.” ”Mä en ole tehnyt mitään pahaa!” Noora yritti, mutta Juha keskeytti: ”Ai et vai? Tulet kännissä Osastolle vaikka tiedät että se on kiellettyä, hommaat itsesi tarkkailuun, kiroilet ja vielä viitsit väittää ettet ole tehnyt mitään pahaa?” ”No niin kun en ole!” ”Olen vahvasti eri mieltä. Seuraavaksi otat housut pois ja tulet makaamaan tähän polvien päälle. Nyt heti.” Noora huomasi Juhan äänessä pientä suuttumusta siitä kun hän ei totellut ja tuo katse.. ”Nyt HETI.” Tuo pelottavan rauhallinen ääni sai Nooran entistä kiukkuisemmaksi. ”Painu vittuun” Noora sanoi ja aikoi lähteä huoneesta mutta Juha oli nopeampi.
Nooran mielestä liian nopealla ja kevyellä liikkeellä Juha sai hänet polviensa päälle, housut ja alushousut putosivat nilkkoihin. Noora mietti miksi hän oli vaihtanut farkut college housuihin päivystävää odotellessa. Enempää hän ei ehtinyt miettiä kun ensimmäinen isku tuli. Noora heitti ilmoille kaikki kirosanansa mitä siihen ikään mennessä oli oppinut, jolloin iskuihin tuli vain yhä enemmän ja enemmän voimaa. Raivo nousi pintaan, hän rimpuili minkä voimiltaan jaksoi, mutta Juha oli voimakkaampi ja sai Nooran pysymään aloillaan. Hän huusi, enemmän nöyryytyksestä kuin kivusta. Pikkuhiljaa lyönnit alkoivat sattua liikaa, raivo oli kaikonnut, tilalle tulivat kyyneleet ja anelut lopettamisesta.
Juha huomasi tämän ja lopetti. Hän nosti Nooran ylös, katsoi tätä läpitunkevasti suoraan silmiin ja kysyi: ”Joko alat ymmärtämään miksi tämä on välttämätöntä?” ”J-joo, kyllä mä ymmärrän. Voinko mennä nyt?” ”Et. Rangaistus ei ole vielä ohi.” Noora tuijotti Juhaa. Ei tämä voinut olla tosissaan. Ei hän kestäisi enempää. ”Äskeinen oli rangaistus siitä että tulit kännissä Osastolle, vaikka et kaatokännissä ollutkaan. Seuraava rangaistus tulee siitä, että tieten tahtoen ajoit itsesi tarkkailuun vaikka olisit sen voinut välttää.” ”Juha kiltti, mä myönnän että toimin typerästi, mutta…” ”Nyt ei enää muttakunit auta. Nojaa tuon pöydän päälle. HETI.” Noora päätti että nyt on parempi totella ja pitää suu tiukasti kiinni vaikka mieli tekikin esittää eriävä mielipide. Juha irrotti vyön housuistaan. Ei perkele, Noora ehti ajatella kun ensimmäinen isku osui vasempaan pakaraan. Kipu oli niin sietämätön että Noora parkaisi. Juha piti lyöntien välillä pienen tauon että Noora ehtisi valmistautua seuraavaan iskuun. Kahdenkymmenen iskun jälkeen Nooran silmistä valuivat kyyneleet vesiputouksena, hän aneli ja rukoili Juhaa lopettamaan. ”Anteeksi, en mä enää koskaan tee niin kuin tänään. En enää juo kun olen Osastolla enkä hommaa itseäni tarkkailuun, oikeasti Juha, ei enää..” Juha pyysi Nooraa nousemaan ylös ja seisomaan häneen päin niin että Noora joutui katsomaan hieman ylöspäin. ”Tämä riittää tällä kertaa. Uskon että olet oikeasti pahoillasi, mutta varoitan, jos sama tapahtuu vielä jatkossa, tämä oli vain esimakua seuraavaan kertaan verrattuna.” Noora painoi päänsä, pyysi vielä kerran anteeksi, varmuuden vuoksi ja kysyi saisiko hän nyt lähteä. Juha antoi luvan.

Noora kaivautui peittojen alle ja kävi tilanteen mielessään läpi. Ehkä Juha oli ollut oikeassa, ehkä häneen ei tehonneet muut rangaistukset mitä Osastolla oli tarjolla, ehkä hän tarvitsi piiskaa pysyäkseen oikealla tiellä. Nooraa harmitti seuraavat tulevat päivät kun hän joutui olemaan sisällä, mutta ajatteli että olihan hän senkin ansainnut. Noora mietti Juhan viimeistä lausetta: ”…vain esimakua seuraavaan kertaan verrattuna.” Noora päätti hiljaa mielessään että seuraavaa kertaa ei vähään aikaan tulisi ja viimeinen ajatus ennen nukahtamistaan Nooralla oli: ”Mulla on paras omahoitaja minkä tässä talossa voi saada.”




Juha oli seuraavat päivät valvontavapaalla ja kun Juha tuli neljäntenä päivänä töihin, hän oli oikein tyytyväinen Noorassa tapahtuneessa muutoksessa. Kun omahoitaja keskustelu oli lopuillaan, Juha sanoi: ”Uskon, että tarkkailun jälkeen saat sen uloskirjoituksen jos haluat. Mietin vain, että miten elämäsi alkaa sujua, lipsahtaako se taas niihin iänikuisiin baarireissuihin ja kerroit silloin viimeksi kun täällä olit, että koulullasi he uhkaavat sinua potkuilla poissaolojen takia. Mietin, että jatkuuko toisten ihmisten pompottelu jolloin saat taas suksesi ristiin liian monen ihmisen kanssa, mietin, mitä voisin tehdä asian hyväksi että pysyisit näiden seinien ulkopuolella. Tulin siihen tulokseen että jatkan kasvattajanasi…” ”Mikä vitun kasvattaja?” Nooralla nousi niskakarvat pystyyn jo pelkästä ajatuksesta. ”Ai niinkö että sä alkaisit kyttäämään mua siviilissäkin?” ”Jos noin haluat asian ilmaista, niin kyllä” Juha sanoi taas sillä ärsyttävän rauhallisella äänellä. ”Tulen tapaamaan sua ensi viikon torstaina, kai se sulle sopii?” Juha kurtisti kulmiaan ja Noora sopersi ”Joo, kai.” ”Hyvä, nähdään sitten.”

Osaston lääkäri teki Noorasta vapauttavan päätöksen ja Noora lähti Osastolta kohti omaa kotiaan. Päässä vilisivät tuhannet ajatukset ja taas se vanha piru nosti päätään hänen olkapäällään ja sai Nooran päähän ajatuksen: ”Ei se ole tosissaan.”