Osa 7

”Täällä voi ajelehtia olemattomuuteen niin ettei huomaakaan. Voi painua niin syvälle ettei tajua enää mistään mitään, ei itsestään eikä muista. Eikä palaa todellisuuteen päiväkausiin tai vaikka kuukausiin.”

Noora sulki päiväkirjansa ja jäi tuijottamaan valkoista seinää. Osasto oli hiljainen tähän aikaan aamusta. Noora istui Osaston ikkunalaudalla ja katsoi kuinka sairaalan työntekijät raahautuivat väsyneinä omille osastoilleen. Kello ei ollut vielä edes seitsemää. Osaston uniongelmaiset odottivat potilaskeittiön avautumista, Noora vain istui ja katseli ensimmäisiä lumihiutaleita jotka satoivat maahan. Ensilumi. Kiva huomata sellainen mielisairaalasta käsin.

Miten tähän tilaan taas päädyttiin? Noora ei ollut saanut kesätyöpaikkaa, harrastukset eivät kiinnostaneet ja pikkuhiljaa se oli taas lipsunut alkoholin ja lääkkeiden sekakäyttöön. Siitä sitten taas pillit huutaen sairaalaan. Noora oli nyt pari viikkoa ollut yhtäjaksoisesti Osastolla, ensimmäisellä viikolla hän oli ottanut hatkat. Nooraa hymyilytti kun muisteli tapahtumia, vaikkei siinä tilanteessa naurattanut, mutta jälkikäteen ajateltuna tilanne oli hyvinkin koominen.

Noora oli päässyt lapsenvahdin kanssa ulos, joka raukkanen oli ollut opiskelija. Noora pystyi lähtemään opiskelijaa karkuun koska vain. He olivat opiskelijan kanssa lähteneet kauppaan ja kaupan pihassa Noora sanoi opiskelijalle: ”Sori. Mä lähden nyt.” Noora lähti juoksemaan, katsoi taakseen ja huomasi opiskelijan kaivavan kännykkää taskustaan joka oli sen merkki, että opiskelija soitti Osastolle. Eli aikaa ei ollut paljon ennen kuin koppalakit tulisivat perään.

Noora kiersi ja kaartoi jokaisen mutkan mitä keskustasta löytyi, vältelläkseen mahdollisimman hyvin maijoja. Suoraa reittiä matkahuoltoon olisi ollut vain pari hassua kilometriä, mutta Noora teki viiden kilometrin mutkan päästäkseen matkahuoltoon. Maijoja ei näkynyt. Noora oli tarkistanut etukäteen bussien aikataulut, hyppäsi bussiin ja ajoi kotiinsa. Kotona hän sulloi rinkkaan niin paljon tavaraa kuin ajatteli tarvitsevansa, lämpimiä vaatteita, alusvaatteita, sukkia, shampoot, hammasharja ja lapaset, dosetin hän heitti vielä päällimmäiseksi ja näin matka tien varteen sai alkunsa.

Ei mennyt kauaa kun ensimmäinen autoilija otti Nooran kyytiin ja Noora huokaisi helpotuksesta – yhä vain kauemmaksi ja kauemmaksi Osastosta – vapaus!
Kalajoella hän hyppäsi viimeisen auton kyydistä pois ja ajatteli että nyt olisi aika etsiä yöpaikka. Kellokin oli jo ties mitä. Noora oli pitänyt puhelimensa kiinni koko matkan – vittuako ne Osastolta soittelevat perään… Noora talsi SaniFaniin ja vuokrasi edullisen pienen mökin yöksi. Uni vain ei meinannut tulla vaikka normaalien iltalääkkeiden lisäksi hän oli ottanut muutaman Tenoxin. Ajatukset pyörivät ympyrää – mihin seuraavaksi? Noora aukaisi puhelimensa eikä mennyt aikaakaan kun se soi. ”B12” Noora luki näytöltä. Hetken epäröinnin jälkeen hän päätti vastata puheluun. ”Noora.”  ”Missä helvetissä sä olet?” Juhan kiukkuinen ääni kysyi. ”Mitä helvettiä sä töissä teet?” Noora vastasi kysymykseen kysymyksellä. ”Mulla on yövuoro, unohtuiko?” Noora kirosi itsensä kun ei ikinä muistanut Juhan työvuoroja. ”No… mä olen aika kaukana sieltä.”  ”Eli missä?” Juha tiukkasi. ”Luuletko sä oikeasti että kertoisin sen sulle?”  Juha oli hetken hiljaa. ”Noora, kuuntele nyt. Susta on tehty taas virka-apu pyyntö, pollarit etsii sua kaikkialta.”  Noora vastasi: ”Turha etsiä, mä olen niin kaukana jo sieltä.”  ”Sä sabotoit hoitosi taas kerran tällä tempauksella. Miksi sä Noora teet tällaista? Mikset vain voisi nätisti kärsiä kakkusi ja jatkaa taas siitä mihin jäätiin?”  Noora raivostui. ”Luuletko sä, että kärsin kakkuni vapaaehtoisesti ja nätisti? Haista vittu! Sä et tiedä mitä on olla pöydän toisella puolella, sillä puolella, jonka elämästä päättävät toiset ihmiset. Sun kaltaiset ns. ”ammatti-ihmiset” luulevat tietävänsä mikä mulle milloinkin on parhaaksi enkä saa tehdä omaa elämääni koskevia päätöksiä! Arvaa miltä se tuntuu!? Voin kertoa hyvällä omallatunnolla että se ei todellakaan tunnu hyvältä. Miksen mä muka saisi elää elämääni niin kuin haluan vaan AINA on joku säätelemässä sitä. Meidänkin piiskasuhde toimisi täydellisesti ellei olisi Osastoa sotkemassa kuvioita. Aina kun mut kiikutetaan Osastolle, sä muutut viralliseksi paskaksi joka nuolee Osaston lääkärin persettä kaikissa päätöksissä!”  Langalla tuli jälleen hiljaisuus. Juha alkoi puhumaan rauhallisella äänellä. ”Tämä Osasto jakso oli taas aiheellinen niin kuin itsekin tiedät. Sut TAAS kannettiin Osastolle koska olit niin tajuttoman sekaisin ettet tiennyt suurin piirtein edes omaa nimeäsi. Et tunnistanut muakaan vaikka olin sun seurana vatsahuuhtelussa, olin mukana viemässä sua Osastolle. Nythän sä voitkin sitten kertoa mitä kaikkea sä vedit sinä iltana?” Noora mietti. Kertoisiko totuuden vai lieventäisikö sitä? Noora päätti kertoa totuuden. ”Vedin 800mg Truxalia, 450mg Opamoxia ja 500mg Seroquelia.” Juha huokaisi. ”Luojan tähden tyttö rakas. Onneksi sut saatiin ajoissa hoitoon. Mutta niin kuin sanoin, tiedät varsin hyvin miksi tämänkertainen Osasto jakso oli ansaittu.”

Noora mietti. Olihan se totta. ”Joo, onhan se ansaittu. Mutta sunkin pitäisi ymmärtää miksi lähdin hatkaan. En mä HALUA olla Osastolla.”  ”Noora, kertoisit missä olet.” Juha pyysi. ”Vitut!” Noora vastasi ja löi luurin kiinni ja sammutti puhelimen.

Aamulla Noora jatkoi matkaansa. Peukalo pystyyn ja maailma oli avoin. Noora rakasti sitä tunnetta. Noora liftasi Pyhäjoella ja hänet otti kyytiin vanhempi herra. Kuski kysyi: ”Et kai sä millään karku matkalla ole? En halua sotkeentua sellaiseen.” Noora tukahdutti hihityksensä ja vastasi täysin pokeri naamalla: ”Ei, en ole, kunhan haluan katsella mitä maailmalla on tarjottavana.” Matka jatkui ja Noora päätyi Ouluun Tupoksen ABC:lle. ABC sijaitsi moottoritien varressa, rekkakuskien taukopaikka josta Noora tiesi että saisi kyydin mihin päin Suomea tahansa. Hän jäi passiin ABC:n taakse ja kävi jokaiselta tulevalta rekalta kysymässä mihin päin Suomea tämä oli matkalla. Noora halusi pohjoiseen, mutta kaikki rekat tuntuivat menevän etelään.

Ilta alkoi tehdä tuloaan ja Noora päätti, että seuraava rekka niin hän hyppää kyytiin oli tämä menossa sitten mihin päin Suomea tahansa.  Hän hyppäsi rahtarin kyytiin joka oli menossa Kokkolaan. Noora otti kengät pois jalastaan, nosti jalat kojetaululle ja alkoi laulamaan: ”Oon rekkamies, oon hitto soikoon! Ei tullu poliisii ei virkamiestä…” Rahtari hymyili ja sanoi: ”Ole vain niin kuin kotonasi”. Matka taittui ja Noora alkoi miettimään mihin hän jäisi yöksi. Hän mietti olisiko hänellä Kokkolassa ketään tuttua. Pietarsaaressa asui hänen eräs ystävänsä, nimeltään Eerika ja hän päätti soittaa tälle. ”Noora moi! Olen lifti reissulla, tulossa Oulusta ja saisin kyydin Kokkolaan. Voisitko tulla hakemaan mut sieltä terminaalilta?”  ”Joo, totta kai voin tulla. Koska olet Kokkolassa?” Noora kertoi ajan ja tytöt sopivat tapaamisensa. Puhelun loputtua rahtari sanoi Nooralle: ”Puran vain Kokkolassa kuorman ja jatkan siitä Pietarsaareen. Pääset kyllä kyydissä.” Noora ilahtui suunnattomasti ja soitti heti Eerikalle ja tytöt sopivat uuden tapaamisen.
Matka jatkui rahtarin kanssa jutellessa ja Noora ei ollut pitkään aikaan tuntenut itseään niin onnelliseksi. Onnellisuus sai kuitenkin pahan särön puhelimen soidessa. Eerika soitti.
”Ehkä sun ei kannatakaan tulla mun luokse” Eerikan ääni sanoi. Noora kysyi miksi ja Eerika vastasi: ”Kytät kävi just ovella sua kyselemässä.” Noora kalpeni. Miten ihmeessä? ”Kerroin niille etten tiedä susta yhtään mitään ja lupasin ilmottaa jos tiedän. Mitä nyt tehdään?” Eerika kysyi. Noora oli hetken hiljaa ja vastasi: ”Mä tulen nyt kuitenkin sun luo. Katsotaan sitten jatkoa.”

Nooran saavuttua Pietarsaareen Eerika oli häntä vastassa. He saapuivat Eerikan yksiöön ja pienen juttu tuokion jälkeen päättivät alkaa katsomaan elokuvaa. Puolessa välissä elokuvaa Noora ärähti: ”Ei vittu mä en jaksa leikkiä tätä vitun kissa ja hiiri leikkiä. Mä antaudun. Lähetkö sä mun mukaan kyttikselle?” Eerika oli heti valmis.

He saapuivat Pietarsaaren poliisilaitokselle. Noora soitti summeria monta kertaa eikä kukaan tuntunut vastaavan. Viimein talon takaa ajoi hänen eteensä maija. Noora hihkaisi poliiseille: ”Musta on tehty virka-apu pyyntö, veisittekö mut takaisin mielisairaalaan?” Poliisit katsoivat Noora pitkään hetken ja Noora tajusi, että tässä on pientä koomisuutta ilmassa. Poliisit olivat epäileviä ja Noora yritti selittää niin hyvin kuin osasi. Lopulta hän hermostui ja osoitti Eerikaa: ”Saatana te ootta mua käyneet kyselemässä tänään mun kaverin luota ja nyt te väitätte että mä puhun paskaa!” Poliisit vihdoin ja viimein pyysivät nähdä Nooran henkkarit, toinen poliisi palasi rakennukseen ja tuli hetken kuluttua ulos. ”Joo, kyllä susta on tehty virka-apu pyyntö” ja Nooran teki mieli nauraa. Niin koomista tämä koko juttu oli. ”Käytäntöhän on se, että sut täytyy viedä terveyskeskukseen josta lääkäri sitten päättää millä kyydillä lähdet takaisin sairaalaan” ja niin Noora ja Eerika hyppäsivät maijaan ja lähtivät terveyskeskukseen.

Päivystyksessä lääkäri kysyi Nooralta suostuisiko Noora taksi kyytiin jos lääkäri kirjoittaisi taksi lapun. Noora suostui mutta Eerikalla oli sanansa sanottavana: ”Et kyllä kirjoita sille mitään taksi lappua! Se hyppää taksista pois tai jotenkin muuten on kohta uudestaan mun ovella, lähetät sen ambulanssilla ja sillä hyvä.” Lääkäri kuunteli enemmän Eerikaa kuin Nooran selityksiä ja Noora istutettiin ambulanssiin ja matka kohti Osastoa alkoi.

Lanssipojat saattoivat Nooran Osaston ovelle asti. Noora painoi hitaasti ja harkitusti Osaston ovikelloa.
Juha.
EI EI EI!!! Juha siis oli tehnyt kaksi yövuoroa putkeen. Noora juoksi Juhan ohi omaan huoneeseensa Juhan jäädessä selvittämään paperi asioita lanssipoikien kanssa. Noora vaihtoi vaatteet ja kömpi peittojen alle. Toivottavasti Juha antaisi hänen olla rauhassa.
Ei mennyt kauaa kun Juha ilmestyi myrskyn merkkinä hänen sängyn viereen. ”Nyt likka alat selittämään! MIKSI sä lähdit hatkaan? MIKSI sä taas toimit kaikkia sääntöjä vastaan?” Noora selitti tyynen rauhallisesti ja sarkastisesti parin päivän tapahtumat. Noora hymyili ja naurahteli teennäisesti kertoessaan tarinaansa Juhan katseen muuttuessa yhä synkemmäksi. ”Mikä sua Noora vaivaa? Sä olet niin järkevä ja fiksu tyttö jos vain haluat olla ja silti sä käyttäydyt näin. Miksi Noora?”  Nooraa kiukutti. Eikö tuo saatanan taukki ymmärtänyt yksinkertaista asiaa? Eihän täällä kukaan pysty olemaan. Hullujenhuoneella tulee entistä hullummaksi. ”Ymmärrät varmaan mitä tästä seuraa?” Juha kysyi ja jatkoi: ”Tuo oli lapsellista ja pitkität tuolla vain kakkuasi. Luuletko että lääkäri päästää sut pois moisen tempauksen jälkeen? Sä olet niin kauan näitä laitoksia kiertänyt että pitäisi sun jo ymmärtää. Ja jos ei ymmärrys vielä ole mennyt perille niin autan sua ymmärtämään. Laske housut ja laita tyynyt lantion alle.” Juha sanoi taas sillä niin tajuttoman ärsyttävän rauhallisella tavallaan. Noora käpertyi syvemmälle peittoihin. ”NYT!” Juhan käsky kävi. Noora puri peiton alla huultaan. Lopulta Noora kaivautui peittojen seasta takaisin maailmaan, laski housunsa ja asetti tyynyn lantionsa alle. Ei kai tässä enää muukaan auta, hän mietti. Ja luoja kun hävetti. Tämä nöyrtyminen oli Nooran mielestä kaikkein pahinta – luonne kun ei ollut mistään nöyrimmästä päästä.

Juha irrotti housuistaan vyön. Remmiä Noora pelkäsi enemmän kuin mitään muuta. Remmi oli jotenkin kunnioitettava väline – ja samalla pelottava. Ehkä juuri siksi Juha valitsi kyseisen välineen. Ensimmäisen viiden jälkeen Noora jo meni laskuissa sekaisin. Noora päätti pysyä visusti paikoillaan mutta lyöntien jatkuessa Noora ei kyennyt siihen. Noora puri peittoa, yritti väistellä remmiä ja lopulta iskut sattuivat niin paljon että ne helpottavat kyyneleet pääsivät valumaan silmistä pois. Juha huomasi tämän mutta jatkoi silti. Noora itki, huusi armoa, välillä valahti sängyltä lattialle mutta nousi uudestaan asentoon Juhan niin käskiessä.

Vihdoinkin Juha lopetti ja otti Nooran kainaloonsa ja lohdutti itkevää tyttöä.
”Mä ymmärtäisin jos sä olisit tyhmä, mutta kun sä et ole tyhmä. Miksi sun Noora hyvä täytyy olla niin uppiniskainen?” Juha kysyi. Noora vastasi niiskutuksen seasta: ”Mä en halua olla täällä.”  ”Kyllä mä ymmärrän että eihän hullujenhuone nuoren naisen paikka ole.” Juha sanoi ja jatkoi: ”Mutta mikset sä ota apua vastaan silloin kun sitä tarjotaan?”
Noora vastasi: ”Koska täällä voi ajelehtia olemattomuuteen niin ettei huomaakaan.” ja jatkoi itkemistään entistä äänekkäämmin Juhan halatessa häntä lujemmin.

Osa 6

Noora käveli sairaalan puistossa ja istuutui pienen suihkulähteen reunalle. Kolmen kuukauden sairaalassa olon jälkeen kotiinlähtö tuntui vaikealta. Tuntui, että halusi vielä olla turvallisten seinien sisäpuolella, siellä ei mikään paha pääse satuttamaan, siellä sai olla täysin oma itsensä. Sai huutaa, itkeä, nauraa, tehdä vaikka kaikkea niitä yhtä aikaa jos siltä tuntui.  Nyt täytyisi palata kotiin, jossa ei ole mitään. Ei ihmistä, ei eläintä, ei koulua, ei töitä, ei niin mitään.
Noora kelasi mielessään kolmea kuukautta taaksepäin. Juha oli kerran raahannut hänet huoneeseen ja kysynyt, arvaako hän mistä on kyse? Noora mietti hetken ja kysyi: ”Lomista?” Juhan silmissä paistoi nauru. Ei, ei ollenkaan. Nyt on kyse mattoveitsestä. Noora lysähti sängylle Juhan kysyessä, sopiiko jos he ratsaavat huoneen? Kyllähän se sopii, mitäs muutakaan Noora olisi voinut sanoa? Juha ja toinen hoitaja penkoivat huoneen, kaapinpäälliset, sängynaluset, kirjojen välit, ilmastointiluukut, lampunpäälliset, vessan, petivaatteet. Vaatteet. Nooralla nousi sydän kurkkuun. Vaatteet. Tiesihän Noora missä mattoveitsi oli, mustien farkkujen taskussa. Mutta sitä hän ei suostunut hoitajille sanomaan. ”Mikäs tämä on?” Tuumasi toinen hoitaja löytäessään partaterän, Juhan taas löytäessä levyllisen rauhoittavia. Mutta mattoveistä ei ikinä löydetty. Löytöjen seurauksia Noora ei halunnut muistella, mutta pääasia että mattoveitsi pysyi tallessa. Noora virnisti muistolleen. Vahingon ilo on paras ilo.
Noora mietti, että tuntuu pahalta jättää kaikki ystävät tänne, joihin oli tutustunut tällä sairaalajaksolla. Siviilistä ei ikinä löytyisi samoin ajattelevia, samoin tuntevia ihmisiä. Mutta silti nekin ihmiset olivat niin erimaailmasta kuin hän. Yksinäisyys, siinäpä vasta sana, Noora mietti, nousi ja lähti kävelemään takaisin Osastolle päin.

”Mitäs meidän rokkipeikko?” Juha kysyi saapuessaan huoneeseen. ”Voisin alkaa säätämään jotain että saisin tarkkailun päälle eikä tarvisi lähteä kotiin.” Juha huokaisi. ”Tiedänhän minä, että kotiin lähtö ottaa koville, mutta yhdessä me selvitään siitä ja pikkuhiljaa sä taas huomaat sen, että kotona on hyvä olla. Niinhän on käynyt aina ennenkin.”  ”Mutta on vaikea ottaa taas vastuu itsestään.” Noora sanoi. ”Kyllä varmaan onkin, kun olet täällä taas kolme kuukautta viettänyt täysihoidossa, mutta kyllä me selvitään, eikö niin?”  ”Miksi sä Juha teet tätä? Autat mua?”  ”Eikös me niin olla sovittu? Ja koska mä välitän.” Juha sanoi ja jatkoi: ”Sulla näyttää olevan koko sun elämäsi täällä mukana, jos nyt vaikka aloitetaan siitä, että pakkaat tavarasi, niin mä heitän sillävälin nämä sun paperit ylilääkärin allekirjoitettavaksi?” Noora nyökkäsi ja Juha lähti.
Noora huokaisi. Kuinka paljon sitä voikin kertyä tavaraa kolmen kuukauden aikana? Vaatteita, kenkiä, kirjoja, levyjä, cd-soitin, vähän enemmän vaatteita. Noora pakkasi tavaransa, halasi ystäviään jäähyväisiksi ja lähti ovesta ulos kädessään paperi jossa luki: ”Katson, että mielenterveyslain 8:ssa pykälässä tarkoitettuja edellytyksiä tutkitun tahdosta riippumattomalle psykiatriselle sairaalahoidolle ei ole olemassa.” Noora hymyili ironisesti. Tämä lappu pitäisi kehystää. Harva pystyy sanomaan, että hänellä on terveen paperit.

Noora avasi kotiovensa, jätti tavarat eteiseen, keitti kahvit ja istuutui sohvalle kahvimukinsa kanssa. Samassa puhelin soi. ”Ronja moi! Joko sä olet kotona? Voiko tulla käymään?” Nooran teki mieli sanoa, ettei nyt, mutta ei halunnut loukatakaan Ronjaa.
Ei mennyt kauaakaan kun Ronja jo pimputti ovikelloa. ”Nyt järjestetään kotibileet kun oot taas normien maailmassa!” Ronja julisti intoa puhkuen. ”Kenen luona? Ei ainakaan mun.” Noora sanoi. ”Hei, älä nyt ole ilonpilaaja!”  ”En olekaan, mutta ensinnäkään mulla ei ole rahaa muutakuin tupakkaan ja sekin mun kuulemma pitäisi käyttää ruokaan. Toiseksi, mä olen jo yhden varoituksen saanut siitä kun ollaan täällä pidetty pippaloita, joten ei.”  ”No, tuota.. jos mä lainaan sulle rahat juomiin ja pidetään bileet mun luona?” Ronja yllytti. ”Mä sovin Juhan kanssa, tai oikeastaan minä en sopinut mitään, mutta se sanoi etten saisi juoda vähään aikaan, koska siitä kuulemma lähtee helposti alamäki.”  ”Tarviiko sun aina noudattaa niitä Juhan käskyjä?” Ronja kysyi. ”Kyllä mun tarvii.. mutta toisaalta…” Noora mietti. ”Ketä kutsutaan?” Noora virnisti ja tytöt alkoivat suunnitella bileitä. ”Pidetään ne mun luona.” Ronja sanoi ja Noora jatkoi: ”Haluaisin, että Osastolta tulisi yksi Sanni ja tietysti Toni, jos saan sen jostain kiinni, sillä on taas mania kausi meneillään. Lisäksi voisi kutsua koululta porukkaa, vaikka mä en enää virallisesti siellä olekaan. Jos pidetään ne huomenna, tulee kuka kerkiää.” Ja näin tytöt alkoivat soitella porukkaa paikalle. Koululta lupasi tulla 4 henkeä ja Sanni lupasi tulla jos saa ilta/yöloman.
Ronja lähti ja Noora jäi miettimään. Kyllä Juhan täytyisi ymmärtää, että Osastolta pääsyä täytyisi juhlistaa eikä siinä ole kysymys siitä, että jos juon, elämä alkaa mennä mettään. Sen vain täytyy ymmärtää. Noora päätti olla kertomatta Juhalle, ei sen tarvi kaikkia mun menoja tietää. En mä ole mikään holhottava. Osaan mä huolehtia itsestäni jos niin haluan. Ei mulla kyllä ole pienintäkään halua lähteä juomaan, mutta kun Ronja näytti olevan niin innoissaan. Näillä ajatuksilla Noora nukahti.

Noora heräsi seuraavana aamuna ja aamukahvien jälkeen mietti, että täytyisi siivota. Noora kuitenkin hylkäsi ajatuksen heti, Juha tulisi vasta torstaina, kyllä hän ehtisi.  Noora kulutti aikaa tietokoneella ja lähti käymään kaupungilla. Noora päätti kaikesta huolimatta käydä alkossa, sanoi Juha mitä tahansa. Selitän vaikka, että mun piti ostaa Ronjalle pullo kun olin sille velkaa. Noora poikkesi alkossa ja suuntasi kulkunsa Ronjan luo. Sanni oli jo ehtinyt paikalle. ”Moi! Miten sä jo täällä olet?” Noora kysyi ihmeissään. ”Mä otin susta mallia ja lähdin vapaakävelyltä hatkoille koska ne ei myöntäneet mulle edes iltalomaa.” Sanni sanoi jokseenkin tyytyväisenä itseensä. ”Kai sä tajuat, että sulta lähtee kaikki vapaudet kun palaat sinne takaisin?”  ”Tiedänhän minä, mutta nyt juhlitaan!” Sanni kailotti, korkkasi pullon ja bileet alkoivat.
Porukka alkoi valua paikalle. Ensin tulivat Riikka ja Päivi, pian heidän jälkeensä Harri ja Ilkka. Tonikin saapui tunnin jälkeen muista. Illan pimetessä porukka hyppi ja tanssi, juttelivat ja pitivät hauskaa. Mutta mitä enemmän humalaan Noora tuli, sitä enemmän häntä alkoi asiat vituttamaan. Ronja huomasi tämän ja sanoi Nooralle, että jaksaa edes niin kauan kuin porukkaa on paikalla. Kun muu porukka lähti baariin, Ronja ja Noora jäivät kahdestaan. ”Mikä sua vaivaa?” Ronja kysyi. Noora kertoi pahasta olostaan, siitä kuinka siviiliin palaaminen ei tuntunut hyvältä ja kuinka hänellä oli jotenkin turvaton olo. Noora kertoi asioita joista ei ollut koskaan ennen uskaltanut Ronjalle kertoa. Ja mitä enemmän hän kertoi, sitä pahempi olo hänelle tuli. Noora naurahti ironisesti: ”Ja juttelemisen muka pitäisi auttaa. Paskat.”  Noora alkoi olla sammumispisteessä ja ilmoitti lähtevänsä kotiin. ”Mutta sä voit jäädä tänne yöksi! Millä sä ajattelit mennä kotiin kun bussitkaan eivät enää tähän aikaan kulje? Tästä on viitisen kilsaa sun kämpille!”  ”Mitä sitten?” Noora kysyi ja jäi tuijottamaan Ronjaa. ”No, jos sä haluat kerta kotiin, niin mä lähden saattamaan sua.” Ronja ilmoitti.

Noora huojui ja yritti kävellä, välillä kompastuen ja pusikkoon lentäen. Ronja käveli vierellä, nosti Nooran aina pusikosta pois ja yritti taluttaa humalaista ystäväänsä. Kahden kilometrin jälkeen Ronja luovutti. Hän katsoi maassa makaavaa ystäväänsä ja mietti mitä tekisi. Ronja päätti tehdä ilkeästi ja kaivoi Nooran laukusta tämän puhelimen. Hetkenpäästä uninen ääni vastasi: ”Juha.”  ”No Ronja tässä hei, Nooran paras ystävä.” Siinä samassa Juha ei enää ollut uninen ja kysyi: ”Mitä on tapahtunut?”  ”No me oltiin vähän juhlistamassa Nooran pääsyä siviiliin, mutta Noora joi vähän liikaa ja nyt me ollaan tässä Marttilan kohdalla menossa sen kämpille päin ja se päätti sammua keskelle käytävää. Mä olen suurin piirtein kantanut sitä tässä parin kilometrin matkan, mutta mä en ihan oikeasti jaksa enempää. Voisitko sä tulla hakemaan sen?”  ”Tietenkin mä tulen. Oottakaa siinä.” Ronja sulki tyytyväisenä puhelimen ja kuiskasi Nooran korvaan: ”Juha tulee hakemaan sua. Se ei kuulostanut oikein tyytyväiseltä.” Noora kuuli muttei jaksanut kiinnittää huomiota asiaan.
Juha poimi heidät kyytiin, vei Ronjan kotiin ja alkoi puhua Nooralle. ”Mä olen aika pettynyt suhun.”  ”Mulla oli paha olo ja mä halusin kotiin.” Noora mutisi. ”Silti sä rikoit sääntöjä.”  ”Mitä sitten?”  Noora kysyi ja nukahti. ”No, jutellaan tästä aamulla.” Juha sanoi enemmän itselleen kuin Nooralle. Juha soitti työkaverilleen, Tommille, ja kysyi pystyisikö hän tekemään hänen aamuvuoronsa. Tommi lupasi.
Juha enemmän kantoi kuin talutti Nooran asuntoon, peitteli tytön sänkyyn ja toi ämpärin varmuuden vuoksi. Itse hän haki kaapista peiton ja tyynyn ja nukahti sohvalle.

Noora kömpi aamulla peittojensa välistä ja suunnisti kulkunsa parvekkeelle. ”Sitä tuli eilen näköjään otettua vähän enemmänkin?” Noora kääntyi hitaasti. Hän tuijotti sohvalla istuvaa idioottia. Voi vittu. ”Eikö sulla pitänyt olla tänään aamuvuoro?” ”Piti, mutta sain vaihdettua sen Tommin kanssa. Menen tänään yöhön.” Noora tuijotti edelleen jonka jälkeen hän kääntyi hitaasti ja hiipi parvekkeelle polttamaan päivän ensimmäiset savut. Kun Noora tuli takaisin, Juha pyysi häntä istumaan viereensä. ”Meidän pitää jutella.” Noora istui hiljaa. ”Miksi sä lähdit juomaan?”  ”Se oli Ronjan idea.” Noora mutisi. ”Sillä ei ole mitään väliä kenen idea se oli, sillä on vain väliä, että sä rikoit tieten tahtoen taas meidän sopimusta.”  ”Mä en sopinut mitään.” Noora sanoi ja tunsi kuinka pieni suuttumus ilmestyi hänen olkapäälleen, kuin kuiskaten: ”Olen täällä jos tarvitset!” Juha jatkoi: ”Mutta ne kaikki säännöt joita olen sun elämääsi laittanut, ovat vain sinun parhaaksesi, eivätkä ne ole mitenkään kohtuuttomia vaatimuksia. Sä tiedät sen.” Noora istui hiljaa ja kihisi raivosta. Lopulta Noora nousi pystyyn ja paiskasi ensimmäisen käteen sopivan esineen seinään, joka sattui olemaan aukinainen mehupurkki ja huusi: ”Vittu mikä sinä olet määräämään koska mä saan juoda ja koska en! Mä juon silloin kun huvittaa! Varsinkin jos mulla on yhtä paska olo kuin eilen! Sä et voi määrätä mitä mä teen ja koska! Mä en ole mikään saatanan holhottava kakara! Itekin kuitenkin juot ja sitten sä muka kiellät sen multa! Miksi?” Noora lysähti sohvalle. ”Joko sä sait purkaa itseäsi tarpeeksi?” Juha kysyi rauhallisesti. ”Joo” Noora mutisi ja hautasi päänsä polviin. ”Ensinnäkin, mä olen vain huolissani susta ja tiedän mihin tuo alkoholinkäyttö saattaa johtaa. Toiseksi, itse sanoit, että sulla oli eilen paska olo, joten tiedät itsekin, että silloin ei kannattaisi juoda. Kolmanneksi, kyllä mä toisaalta voin määrätä mitä sä teet ja koska, niin kauan kunnes sinä purat sopimuksen. Neljänneksi, näköjään sä olet holhottava kakara, kun sammut jalkakäytävälle. Viidenneksi, kyllähän minäkin juon, mutta se pysyy aina tietyissä rajoissa. Kuudenneksi, sä käytit sun vähät rahat viinaan, millä sä aiot elää?” Noora istui hiljaa. Juha jatkoi: ”Haepas se hiusharja sieltä vessasta. Aloitetaan sillä.” Noora haki hiusharjan, muttei antanut sitä Juhalle. ”Anna se tänne.” Juha sanoi. ”Eikö tästä voisi vielä puhua?”  Noora yritti. ”Ei.” Kuului tyly vastaus. Noora antoi harjan Juhalle. 

Harja alko tehdä tylyä työtään, jonka päälle iskostui remmi, jonka jälkeen oli vitsan vuoro. Kun selkäsaunan jälkeen Noora kävi tupakalla, Juha pyysi häntä jälleen istumaan viereensä sohvalle. ”Ei enempää, Ihan oikeasti.” Noora sanoi ja pillahti melkein uudestaan itkuun. ”En mä sitä meinnanutkaan. Ajattelin, että juteltaisiin, ihan oikeasti.” Juha sanoi ja jatkoi: ”Mä olen vain niin pirun huolissani susta.”  ”Ei sun tarvi olla. Kyllä tämä tästä taas alkaa suttaantumaan, on vain niin helvetin turvaton olo ilman Osastoa, enkä mä sille terapeutillekaan pysty mistään puhumaan. Kestää aikansa, että mä taas totun tähän yksinäisyyteen.”  ”Et sä ole yksin, muista se. Kyllä sä selviät. Me selvitään yhdessä. Sä voisit esimerkiksi alkaa kattelemaan jotain kesätyöpaikkaa tai hankkia uuden harrastuksen. Sulla on ystäviä, kuten Ronja, ilman Ronjaa sä luultavasti olisit nukkunut siellä puskassa tai vaihtoehtoisesti putkassa. Et sä ole yksin tyttö pieni.”
Noora huokaisi. Ehkä normien maailmassa ei olekaan niin paha elää. Kivuliasta kyllä.

Osa 5

“Toiset pitää sua viisaana, toiset hulluna..”  Toni lauloi Mikon ja Juicen biisiä.
“Turhaan kumpaakaan mielipidettä on oikaista..”  Noora jatkoi. Toni oli löytänyt vanhan harrastuksensa, kitaran. Osastolla oli vanha akustinen kitara jonka Toni oli virittänyt ja he lauloivat täydestä sydämestään kaakeloidussa tupakkahuoneessa -hyvä akustiikka.
“Mä pääsen luultavasti ylihuomenna siviiliin.” Toni sanoi laittaessaan kitaran sivummalle. “Höh. Heti kun alkaa olla hauskaa, toinen lähtee.” Noora tuumasi. Tottahan se oli. Silloin kun ihminen alkoi nauramaan ja hymyilemään Osastolla, lääkäri tuumasi, että tuo alkaa olla terve, kirjoitetaan hänet ulos. Tonillakin oli näköjään lääkkeet tehneet tehtävänsä, niin vaikeaa kuin se oli Tonista sanoakin, Toni oli jopa seesteisen oloinen. Pieni katkeruuden siemen iti Nooran päässä, hän joutui jäämään kun toinen lähtee. Ketään muuta “täysjärkistä” ei Osastolla sillä hetkellä ollutkaan, Tonin lähdettyä Osastolla tulisi hiljaista ja ikävää.
Noora oli ollut nyt Osastolla kuukauden. Opo oli käynyt ja tuonut Nooralle tehtäviä että hän pysyisi muiden mukana ja kysellyt Nooran vointia.

“Mä haluan lähteä kotiin.” Noora sanoi Juhalle omahoitaja keskustelussa. Juha kohotti kulmakarvojaan. “Mistäs moinen?”  “Mä en kuulu porukkaan.”  “Sähän tiedät että pakkohoitopäätös on voimassa 3kk?”  “Tiedän tiedän, mutta oon myös kuullut että se voidaan purkaa todella hyvästä syystä.” Noora yritti.  “Alkaa pikkuhiljaa turhauttamaan tämä paikka.”  “Mä uskon sen, mutta epäilen ettei lääkäri ole samaa mieltä.”  “Miksei?” Noora kysyi. “Sen sun parinviikon takaisen kilahtamisen.” Juha sanoi. “Mutta se oli silloin se. Nyt on kaikki taas hyvin. Miksen mä voisi päästä kotiin? Vittu mä haluan pois täältä!”  “Sori.” Noora lisäsi kun huomasi kiroilleensa ja Juhan ilmeen. “Voisin kotona huutaa ja raivota, kiroilla ja polttaa tupakkaa niin paljon kuin sielu sietää.” Noora mutisi. “Luuletko että se onnistuisi kotona?” Juha kysyi ja Noora tunnisti Juhan äänessä sen tutun ja pelottavan vivahteen. “Et sä ole mua koko aika vahtimassa.”  “En olekaan, mutta raha-asioissa huomaan heti jos olet käyttänyt rahaa tupakkaan tai viinaan. Tästä on puhuttu, älä ala vänkäämään nyt vastaan.”  Noora pysyi hiljaa. “Ja tämän keskustelun perusteella et munkaan mielestä ole valmis lähtemään kotiin.” 
“Mä alotan sitten nälkälakon.”  Noora tuumasi. Juha huokaisi ja hautasi päänsä käsiinsä. Hetken hiljaisuuden jälkeen Juha katsoi Nooraa ja sanoi: “Muistatko silloin muutama vuosi sitten kun painoit 41kg ja me jouduttiin laittamaan sut letkuruokintaan? Siihenkö sä alat taas pyrkimään?”  Juha kysyi. Noora vältteli Juhan katsetta. “No, en. Mutta jos mä en kerta pääse täältä pois muuta kuin vasta kahden kuukauden päästä, eikö se ole silloin yksi ja sama miten käyttäydyn? Säkin oot tommonen vitun pilkunnussija, sä et edes halua esittää Osaston lääkärille asiaa, että jos mä pääsisin pois kun on mennyt jo niin kauan hyvin! Osaston lääkärikin on täys pelle, se ei tajua mistään mitään! Ja miksi sun pitää olla tommonen kusipää että hylkäät saman tien mun ehdotuksen pois pääsystä? ” Noora puri huultaan ettei sanoisi mitään pahemmin. “Luuletko, että olen samaa mieltä kanssasi kun uhkailet kilahtamiskohtauksella ja syömättömyydellä?”  “Niin mutta kun sä olet niin vitun…”  “Neukkariin nyt vai myöhemmin?” Juha kysyi Nooran mielestä turhan painokkaasti. “Myöhemmin.” Noora vastasi hiljaa ja laski katseensa maahan. “Toivottavasti ei myöhemminkään.” Juha sanoi ikään kuin itselleen ja lähti. Päivän omahoitaja keskustelu oli ohi.

Noora heittäytyi selälleen sängylle. Miksi se aina uhkaili neukkarilla vaikka ei hänen mielestään ollut mitään syytä? Olihan hän taas kiroillut ja sanonut kaikenlaista mutta silti. Luojan kiitos, sain kuitenkin itseni hillittyä. Ehkä tämä tästä alkaa suttaantumaan. Tosin syödä en aio. Kosto on suloinen. Tosin se taas voi johtaa vaikka mihin, mutta jos toinen ei tule vastaan, en tule minäkään.

Nooran oveen koputettiin. “Moikka!” Ronja tervehti kun astui huoneeseen. “Mitäs piirille kuuluu?”  “Vittuakos tässä. Hoito jatkuu vielä pari kuukautta, jos tätä edes hoidoksi voi sanoa.”  “Miten niin?” Ronja kysyi ja kaivoi laukustaan Nooralle muutaman tupakka-askin minkä Noora oli pyytänyt tuomaan. “Mua vain säilötään täällä. Kaikki on mennyt jo pari viikkoa hyvin ja siltikään se vitun kusipää ei viitsi edes ehdottaa Osaston lääkärille että pääsisin lähtemään.”  “Kuka? Se sun omahoitaja vai?” “Just se. Se osaa joskus olla niin vitun ärsyttävä.”  “Mitä se muuten teki siellä Kellarissa silloin kun se yhtäkkiä pemahti sinne eikä sua enää näkynyt sen jälkeen?” Noora tunsi kuinka pieni puna alkoi nousta poskille. “No… se… se nyt on vaan halus jutella.”  “Sä lupasit kertoa sitten joskus, eli siinä oli jotain muutakin. Kerro!”  “En mä nyt… mä kerron joskus myöhemmin.” Noora sanoi vaivautuneena. “Ei kun nyt! Tässä alkaa mielenkiinto heräämään kun sä et halua kertoa.” Ronja yllytti. “No… meillä on yks juttu… se on… se on vähän niin kuin mun kasvattaja..”  “Siis mikä?” Ronja kysyi silmät suurina. “Niin, se antaa mulle piiskaa jos mä en ole nätisti tai oon säheltänyt jotain niin kuin silloin kun tulin hatkoilta Kellariin tai jotain muuta vastaavaa.”  “Piiskaa? Siis niin kuin lapselle vai siis mitä sä tarkoitat?” Ronja kysyi silmät entistä suurempina. “No, niin. Joskus kun mä käyttäydyn kuin kakara, niin se kohteleekin mua kuin kakaraa.” Ronja vihelsi hiljaa. “En oikein osannut varautua tällaiseen. Eikö se satu?”  “Tietysti se sattuu, eihän siinä muuten olisi mitään ideaa.”  “Ja sä hyväksyt sen?”  “Niin. Oli vähän pakko. Ja oon saanut sen ansiosta raha-asiat kuntoon ja sillä uhkailu on saanut mut joskus jopa miettimään ennen kuin teen mitään älytöntä. Tänään meinasi olla kilahtaminen lähellä, mutta sain hillittyä itteni. Onneksi se on huomisen vapaalla ja tulee lauantaina iltaan, ehkä tilanne taas vähän rauhottuu.”  “Oot sä kans aikamoiseen juttuun ittes lykännyt.” Ronja totesi. “Mutta jos tarkoitusperät toimii, niin eikö se ole silloin hyvä juttu?”  “Niin no, niin varmaan.” Ronja sanoi päätään pudistellen.
Noora ja Ronja kävivät vielä juomassa teetä ja polttamassa yhdet tupakat kunnes vierailuaika päättyi ja Ronjan täytyi lähteä. “Mä tulen joku päivä ens viikolla” Ronja vielä huikkasi ovenraosta.

“Etkö sä tule iltapalalle?” Jyri huikkasi. “En mä, söin päivällisellä niin hyvin.”  Noora valehteli ja tiesi että tämä ruokailu ei vielä herättäisi huomiota. Noora laittoi nälkäisenä nukkumaan ja huokaisi helpotuksesta, huomenna ei tarvisi riidellä Juhan kanssa mistään.
Noora heräsi perjantaina aamuna kun Petri tuli pyytämään aamupalalle. “Nukun vielä vähän.” Noora mutisi peittojen seasta ja jatkoi uniaan. Noora heräsi sopivasti lounaalle ja skippasi sen sanomalla ettei ikinä herättyään syö mitään. Päivällinen tuottaa jo ongelmia, Noora mietti ja yritti keksiä sopivaa tekosyytä siihen miten hän voisi skipata senkin. Päivällisaika tuli ja Jyri tuli pyytämään Nooraa syömään, kun Noora sanoi ettei ole nälkä ja hautasi päänsä lukemaansa kirjaan, Jyri istahti sängyn vieressä olevalle tuolille ja sanoi: “Juha oli kirjoittanut eilen rapsaan, että sä aiot alkaa taas syömättömyyden. Miksi?”  “Ei vain ole nälkä.” “Tulet ainakin istumaan pöytään.”  “Ja miksi tulisin jos ei kerran ole nälkä?”  “Koska ruokailuun kuuluu tulla. Sehän lukee sun hoitosopparissakin.” Noora laittoi kirjan syrjään ja lähti ruokasaliin. Noora istui pöydässä tasan minuutin, jolloin nousi pöydästä ja lähti tupakalle. Siitäs saivat, Noora ajatteli virnuillen.
“Iltapalalle! Nyt heti!” Kuului Jyrin ääni ovelta. Noora ei sanonut mitään. Kun iltapala oli ohi, Jyri tuli juttelemaan. Antaisi olla, Noora ajatteli mutta ei toivottanut Jyriä kuitenkaan helvettiin. “Mikset sä syö?”  “Se on ihan mun oma asia.” Noora vastasi. “Tämä juttu alkaa olla meidänkin asia siinä vaiheessa kun olet yli vuorokauden syömättä.”  “Mene pois, mä en nyt halua puhua tästä.” Noora sanoi ja yritti rauhoitella itseään. “Mietippäs taas mitä Juha sanoo siinä vaiheessa kun saa kuulla ettet ole syönyt?”  “Se on mun ja Juhan välinen asia.”  “Tekisi mieli antaa sulle selkään saman tien, mutta jätetään se Juhan harteille.” Jyri sanoi ja lähti pois.
Noora jäi miettimään huomista keskustelu hetkeä Juhan kanssa. Mitä siitäkin taas tulisi? Kaksi jästipäätä kohtaa eikä kumpikaan anna mielipiteissään periksi?

Kello puoli kolme lauantaina Juha asteli Nooran huoneeseen, otti tuolin ja sanoi: “Mitä sä täällä taas pelleilet?”  “Mä alotin nälkälakon.”  “Ja minkä takia?” Juha kysyi pientä suuttumusta äänessään. “Sä et suostu edes kysymään lääkäriltä pääsisinkö mä pois joten mä maksan samalla mitalla.” Noora vastasi tyynen rauhallisesti. “Luuletko sä että Osaston lääkäri päästää sut noin vaan pois tämän pelleilyn ansiosta?”  “En luule, mä tiedän.”  “Älä viitsi Noora olla lapsellinen. Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin ettet pääse lähtemään, etkä tällä menolla vielä pitkään aikaan. Päivällisen tulet syömään, siitä ei edes puhuta.”  “Hah! Älä äijä unta näe.”  “En näekään. Tiedät mitä tapahtuu jos et tule.” Ja niillä sanoilla Juha lähti huoneesta.
Vähän ennen päivällistä Noora pyysi opiskelijaa päästämään hänet ulos ja opiskelija päästi, koska ovessa luki potilaiden nimet joilla oli vapaakävely. Tyhmä, Noora virnuili. Noora mietti seuraavaa siirtoaan. Voisin mennä takaisin päivällisen jälkeen, voisin mennä vasta iltapalan jälkeen, tai oikeastaan voisin mennä vasta yhdeksän jälkeen kun Juha olisi lähtenyt kotiin. Noora päätti kuitenkin palata jo päivällisen jälkeen. Nyt ei saisi enää kovin paljon säätää, Juhalla puristi vanne päätä nyt jo tarpeeksi, ehkä olisi parempi olla kiristämättä sitä enempää. Puoli viideltä Noora soitti Osaston ovikelloa. Juha. Tietenkin.

“Eikös sun pitänyt jossain vaiheessa käydä hakemassa kämpiltäs tavaraa?” Juha kysyi ja Noora vähän hämmästeli kysymystä. “Joo, piti. Kui?”  “Me lähdetään yhdessä.” Juha tokaisi. “Lähden Nooran kanssa hakemaan sen kämpiltä tavaraa, pari tuntia menee.” Juha huikkasi kollegoillensa. “Sitten mennään.”  Noora kulki hämmästyneenä Juhan perässä autolle, mutta pysähtyi kun tajusi mitä kämpillä tulee tapahtumaan. “Alas tulla nyt.” Juha hoputti. Noora katseli ympärilleen, turha yrittää lähteä karkuun, Juha urheilijana saisi hänet kuitenkin kiinni. “Tarviiko sulle aina suuttua ennen kuin tottelet?”  “Ei.” Noora sanoi ja istahti apukuskin paikalle.
“Aion taas syödä iltapalalla.” Noora sanoi rikkoakseen hiljaisuuden ja samalla toivoen että Juha leppyisi. “Niin syötkin. Se ei olekaan ongelma. Ongelma on se, että käyttäydyit taas itseäsi kymmenen vuotta nuoremman lailla.”  “Sä et ymmärrä taas mistään mitään. Sä luulet aina tietäväs mikä mua vaivaa ja millä se hoituu.”  “Mitäs minä en tällä kertaa ymmärrä?” Juha kysyi. “Sä lopetit syömisen kostoksi siitä että mä en puhunut sun puolesta lääkärille. Tiedätkö Noora, että se on lapsellista, typerää temppuilua, jolla yrität pompottaa ihmisiä jotta saisit tahtosi läpi. Olenko väärässä?”  “Et välttämättä, mutta pitäisi sun ymmärtää että mä turhaudun tuolla eikä siitä hoidosta ole enää mitään hyötyä.” Noora puolustautui. “Siitä olisi apua jos sä ottaisit avun oikealla tavalla vastaan etkä vain leikkisi typeriä leikkejäsi.” Taas se sai mut hiljaiseksi, Noora mietti. Auto kaarsi Nooran asunnon pihaan. Juha otti auton takapenkiltä mukaansa canen. Nooran sydän hyppäsi kurkuun. Ei kai se vaan..?
He kävelivät portaat ylös hiljaisuuden vallitessa. Noora laittoi takin naulakkoon ja istahti sohvalle. “Tiedät varmaan mitä sun seuraavaksi täytyy tehdä?” Juha kysyi istuutuen hänkin sohvalle. Noora mulkaisi Juhaa ja pysyi vaiti. “Täytyykö jumalauta kaiken mennä aina vaikeimman kautta?” Juha suuttui. “Ja luuletko sä että mä mukisematta hyväksyn tulevan? Älä unta näe.”  “Kyllä sä osaat olla jästipää.” Juha sanoi “Kiitos samoin” Noora laittoi vastaan. “Selkäsaunasta tulee entistä kovempi mitä enemmän sä laitat vastaan ja sä tiedät sen. Miksi siis kapinoida?”  “Mitä niin pahaa mä olen taas tehnyt? Mä hillitsin itseni toissapäivänä enkä alkanut riehumaan, mä hillitsin itseni eilen. Mä olen hillinnyt itseni tänään. Mä sanoin että aion syödä taas iltapalalla. Mikä sulla taas on ongelmana?” Noora sanoi ja huomasi ettei raivo ollut enää kaukana. “Niin kuin sanoin, ongelma on sun käytös. Jos mietit asiaa tarkkaan, huomaat itsekin, missä kohdin sulla meni överiksi. Ja vaikka söisitkin taas iltapalalla, mistä voin tietää sen? Sun olisi helppo vain sanoa ja kun päästään takaisin Osastolle, sanot ettet syökään. Mä en anna tämän mennä taas siihen pisteeseen, että joudutaan laittamaan sut remmeihin että saadaan sut letkuruokintaan, uskon ettet itsekään halua sitä enää koskaan.” Juha perusteli. “Joten aloitetaan sitten. Housut alas.”  “Vittu varmasti laske!” Noora huusi ja paiskasi sohvapöydällä olevan lasin seinään. “Ai, sitä ollaan taas tuolla linjalla?” Juha totesi tyynesti ja nappasi Nooran polviensa päälle.

Selkäsauna oli ollut kovempi kuin koskaan ennen. Loput kahdeksan lyöntiä canella olivat olleet sietämättömiä, mutta Juha oli ollut säälimätön. Juha oli sanonut että kahdeksan ja oli luvussaan myös pysynyt Nooran itkiessä, rimpuillessa, armoa anoessa, anteeksi pyydellen, luvaten hakea vaikka kuun taivaalta jos selkäsauna vain loppuisi. Nooran laittaessa housuja takaisin jalkaan Juha sanoi: “Annoinko mielestäsi luvan laittaa housut jalkaan?”  Noora pysähtyi niille sijoilleen. “Tuolla on muutama lasinsiru jotka kaipaavat imurointia.” Juha sanoi sillä niin ärsyttävällä tyylillään. Noora haki kuuliaisesti imurin ja häpesi. Ikinä hän ei ollut hävennyt yhtä paljon. Imuroida nyt pelkkä t-paita päällä, niiskuttaen, takapuoli mustelmilla, toisen katsellessa tyytyväisenä. Kun Noora oli vienyt imurin takaisin kaappiin, hän sai Juhalta luvan laittaa housut jalkaan. Hän kävi parvekkeella tupakalla ja keitti sen jälkeen heille kahvit. Noora ei uskaltanut nostaa katsettaan mukistaan, koska häntä hävetti. Hävetti niin paljon että teki mieli alkaa uudestaan itkemään. Samalla tuntui hyvältä. Se oli nyt ohi. Asiat oltiin saatu taas järjestymään. Hän jaksoi aina ihmetellä tätä ristiriitaa. “Mitä mietit?” Noora kysyi Juhalta. “Mietin että mitä sinä mietit.” Juha sanoi. “Hävettää.” Noora vastasi totuudenmukaisesti. “Se on pelkästään hyvä merkki. Niin pitääkin.”  “Niinpä kai.” Noora sanoi mukiaan tuijottaen. “Opitko sä mitään?” Juha kysyi. “Olin mä aika typerä syömättömyyteni kanssa. Ja kaikessa muussakin. Tämänkin olisi voinut hoitaa nätisti, mutta annoin itseni kilahtaa.”  “Niin annoit. Olit hienosti osannut hillitä itsesi tähän asti. Mikä oli viimeinen niitti?” Juha kysyi. “Se kun mä tajusin etten pysty mitenkään väistämään tulevaa. Pisti vihaksi.” Noora sanoi ja virnisti.  “Ehkä seuraavalla kerralla sä olisit yhteistyökykyisempi? Välttyisit paljolta jos hyväksyisit tilanteen mukisematta.”  “Mutta se on vain niin kovin vaikeaa. Yritä ajatella ittes mun asemaan. Tuskin säkään kovin helpolla nöyrtyisit?”  “Tuskimpa.” Juha hymyili. “Ehkä seuraavalla kerralla mä tyydyn kohtalooni. Hyvin suuri ehkä. Se on vain jotenkin niin ylitsepääsemättömän vaikeaa nöyrtyä. Sitä haluaa pistää hanttiin viimeiseen asti. Ja sitten napsahtaa kun tajuaa ettei voi asialle mitään.” Noora sanoi ja lähti pakkaamaan lisää tavaraa mukaan Osastolle.

Osastolla Noora huomasi että Toni oli lähtenyt. Nooraa harmitti kun ei ollut paikalla Tonin lähtiessä. Ajatteli kuitenkin että piiri pieni pyörii, kyllä he täällä vielä joskus näkisivät. Iltapalalla Noora söi hyvällä ruokahalulla jonka jälkeen poltti päivän viimeisen tupakan. “Mä voin huomenna yrittää jotain puhua Osaston lääkärille, mutta tuskin sä vielä pääset lähtemään.” Juha sanoi kun oli lähdössä kotiin. “Kiitos.” Noora sanoi, otti kirjan yöpöydältään ja uppoutui fantasia maailmaan.

Osa 4

Seuraavat neljä päivää menivät moitteettomasti, mutta Noora stressasi hirveästi Osaston lääkärin tapaamista, viiltely kun ei ollut mikään kovin kevyt juttu. Kun Noora tupakkahuoneessa pohti ääneen ajatuksiaan, Toni sanoi: “Eihän siitä mitään haittaakaan olisi jos sä tänne jäisit.”  “On siitä. Koulu menee perseelleen, en saa ikinä muita kiinni enkä mä tunne oikein muutenkaan kuuluvani porukkaan. Mulla on sovittu hoitojakso ens viikon loppuun, pelkään vain niin tajuttomasti että joudun jäämään pitemmäksi aikaa.”  “Mutta sun täytyy myös asennoitua siihen, että joudut jäämään, ettet saa taas jotain älyttömiä kohtauksia.”  “Niinpä kai.” Noora sanoi, tumppasi tupakan ja lähti.

Aika Osastolla kului hitaasti. Osaston päivärytmi oli Nooran mielestä syvältä. Piti olla kekseliäs että sai ajan Osastolla kulumaan. Noora luki paljon, keitti potilaskeittiössä teetä, puhui paskaa muiden Osastolla olevien potilaiden kanssa, kävi ulkona ja jutteli tunnin joka päivä hoitajan kanssa. Jos Juha ei ollut töissä, Nooralle oli merkitty vuoroon korvaava hoitaja. Suurin osa ajasta kuitenkin vietettiin tupakkahuoneessa elämää suurempia kysymyksiä miettiessä ja nauraessa psykoosissa oleville potilaille. Välillä Nooralle tuli huono omatunto -eihän psykoosissa olevalle saisi nauraa, mutta Nooran mielestä mielisairaalassa sekin oli sallittua. Toni ja Noora nauroivat eräälle Pentille, joka Tonin pyynnöstä alkoi tanssimaan ripaskaa keskellä päivähuonetta jonka jälkeen Pentti vietiin rauhoittumaan putkaan ettei tämä menetä kasvojaan sitten kun palaa taas maan pinnalle.

Paljon odotettu neljäs päivä saapui ja Juha kertoi tulevansa mukaan lääkärin haastatteluun. Noora pohti, mahtoiko Juha tulla pelkästään sen takia ettei hän alkaisi raivota lääkärille?
“Mites sulla on mennyt nämä viime päivät?” Lääkäri kysyi lukulasiensa takaa. “Siinähän ne on menneet.” Noora sanoi katse varpaissaan. Jännitti. “Juha kertoikin mitä tiistai-iltana tapahtui, oletko samaa mieltä että tarkkailu oli aiheellinen?”  “No.. joo.” Noora sanoi vilkaistuaan Juhaa, joka näytti inhottavan viralliselta. Olisin muuten sanonut ei, mutta kun tuon pitää olla tässä mukana, Noora pohti ja säpsähti lääkärin kysymykseen: “Noora? Mitä olisit mieltä siitä, että jäisit vielä pariksi viikoksi?” Noora tunsi kuinka veri alkoi virrata. “Ihan sen takia etten haluaisi sua päästää tuossa kunnossa kotiin.”  “Tuossa kunnossa? Saatana mä olen ihan terve!” Noora sai sihistyä hampaiden välistä. Rauhotu, hengitä, hengitä, hengitä, Noora mietti kun näki Juhan katseen. “Tultiin Juhan kanssa siihen tulokseen, että sun on parempi jäädä vähän pidemmäksi aikaa nyt kun sulla on ihmissuhteet taas levinneet käsiin ja olet itsetuhoinen..”  “En mä ole enää itsetuhoinen! Se oli silloin tiistaina!”  Noora nyt melkein huusi kuin sanoi. “Kyllä sä olet” Juha puuttui puheeseen. “Heti kun tulee pieninkin takapakki sä alat kikkailemaan vähänkin terävällä esineellä minkä satut löytämään. Sun täytyy selvittää kotipuolen asiat ennen kuin lähdet siviiliin.”  “Osaan mä selvittää ne kotonakin.” Noora sanoi ja siirtyi katselemaan varpaitaan. “Valitettavasti sellaista näyttöä ei ole.” Juha sanoi. “Parempi että laitat siviilipuolen asiat täällä kuntoon ja lähdet sitten kun on varmaa tietoa siitä että pärjäät.”  “Joo. Saanko nyt mennä?”  “Saat.” Noora marssi ovelle ja liioitellun hitaasti ja hiljaa laittoi oven perässään kiinni. Eipähän pääse sanomaan että paiskon ovia, Noora mietti ja astui tupakkahuoneeseen, istahti lattialle, sytytti tupakan ja veti ensimmäiset rauhoittavat henkoset.

“No? Mitä se sanoi?” Toni kysyi astuessaan tupakan savuun. Helvetti, miksi sen pitää olla noin utelias? “Jään vielä pariksi viikkoa.”  “Loistavaa!”  “Miten niin loistavaa? Sä et sitten yhtään osaa samaistua tilanteeseen.”  “No kun täällä olisi niin pirun yksinäistä ilman sua.”  Noora hymähti. Olihan hänellä sairaala kavereita pilvin pimein, mutta joiden kanssa ei haluaisi viettää siviilissä aikaa. Noora halusi “normaaleita” kavereita, ei mitään helvetin skitsoja.

Noora avasi sälekaihtimet, istahti sängylle ja tuijotti vastapäistä kellertävää taloa. Tuota samaa taloa jota hän oli tuijottanut niin monet kerrat. Taas hän oli ajanut itsensä tähän tilanteeseen. Nyt tekisi mieli vetää taas pää täyteen. Mikäs siinä, lähteä vapaakävelyltään kotiin ja sitä kautta Kellariin, mutta jälkipuinnit Juhan kanssa eivät oikein miellyttäneet. Mutta mitä sitten? Kyllä Juhan täytyy ymmärtää että hänen on nyt vain pakko tehdä näin, pakko päästä nollaamaan tilanne, sitten jaksaa taas leikkiä kilttiä tyttöä vähän aikaa. Mutta se kipu ja ne kyyneleet ja se häpeä… Lähden silti, Noora päätti, puki ulkovaatteet ja lähti koputtamaan kanslian oveen. “Oot ulos lähdössä?” Juha kysyi. “Olen joo vai onko taas kiellettyä päästää mua minnekään?”  “Ei ole ei… oothan nätisti?”  “Tottakai” Juha kaivoi avaimet taskustaan ja Noora pääsi ulos. Noora hengitti kirpeää pakkasta ja ajatteli, näinkö helposti Juha muka uskoi häntä? Paskanmarjat. Se näyttää kokeilevan että pystynkö jo hillitsemään itseni, eli kävisin kävelyllä ja tulisin takaisin. Sorry Juha, näin ei ole. Ja sunkin täytyy se ymmärtää.
Vapaus. Se tuntuu aina niin erilaiselta kun sen tekee luvatta. Se tuntuu hyvältä mutta samalla pelottavalta. Tuntuu kuin maailma aukenisi, voi tehdä mitä vaan ja mennä minne vaan mutta toisaalta saa elää pelko perseessä koska tullaan hakemaan. Mutta eihän lääkäri ollut jatkanut pakkohoitoa. Vai oliko? Lääkäri ei ollut sanonut siitä mitään. Mutta tämä tuntui pelkästään hyvältä, Noora ajatteli kun käveli kotiinsa. Voin tämän yhden illan olla niin kuin muutkin ihmiset ja seuraavat päivät virua taas Osaston valkoisten seinien sisällä. Menen sitten huomenna takaisin, Noora päätti.

Noora siivosi enimmät rojut pois tieltä, kämppä oli lähtiessä jäänyt taas sekasorron valtaan. Olihan hän luvannut pitää kämppänsä järjestyksessä. Pieni ironian poikanen lenteli ilmassa.
Noora oli kävellyt alkon kautta ja ensimmäinen korkki irtosi Nooran laitettua musiikkia soimaan. Hän meikkasi, tanssi ja lauloi ja sai näin karistettua Osaston tomut jaloistaan. Tätä iltaa ei pilaisi mikään!
Noora lähti kohti Kellaria, matkan varrella hän pysäytteli koirantaluttajia ja jutellen pussikalja porukan kanssa, pienessä nousujohteisessa Noorasta tuli vähän turhankin sosiaalinen. Kellarin ovella hän poltti viimeiset sauhunsa, portsarin kysyessä samat kysymykset kuin aina ennenkin. Noora astui pieneen kapakkaan.
Ei perkele, Nooralta pääsi kun hän huomasi pitkätukkaisen tytön istuvan baaritiskillä. Ronja näytti syventyneen keskusteluun jonkun kanssa jota Noora ei ollut ikinä nähnytkään. Noora päätti ottaa rennosti ja meni Ronjan viereen baaritiskille. “Pistä Ville tavallinen kun ehdit.” Noora sanoi baarimikolle ja Ronja kääntyi häneen päin. “Ai? Sä olet palannut pöpilästä?”  “En ole, olen hatkoilla.”  “Yllätys yllätys.”  “Oli pakko päästä vähän nollaamaan.” Noora sanoi hieman aristellen, mitä Ronjan päässä liikkui? “Ootko pakkohoidossa? Muistan ikuisesti sen kerran kun kytät tuli sua täältä hakeen ja me yritettiin piilottaa sua pöydän alle.” Ronjalta pääsi hymyn tapainen. “Itseasiassa mä en tiedä oonko, se tilanne oli vähän sekava kun lähdin sieltä.”  Ronja alkoi nauramaan ja hyppäsi halaamaan Nooraa: “Ihana saada sut takaisin!”
Nooralta meni vähän aikaa ennen kuin tajusi että Ronja halasi häntä mutta hetkessä tytöt olivat taas uusien juorujen kimpussa, Ronja kertoi mitä koulussa oli tapahtunut ja Noora kertoi ketä kaikkia Osastolla oli. “Voi, se Toni on hirveen mukava tyyppi” Ronja sanoi. “Missä se asuu?”  “En mä kerro, mä en halua että sä alat sen kanssa olemaan, sä et jaksaisi niitä sen maanisia kausia ja niitä sen depressio kausia kun se ei saa itseään sängystä pidemmälle kuin vessaan. Tee niin kuin minä äläkä sekoita sairaala tyyppejä normaaliin elämään, jooko?”  “No joo, sähän sen tiedät.” Ronja sanoi ja samassa alkoi soimaan hyvä biisi joka vei tytöt tanssilattialle. Noora oli nyt niin onnellinen kun oli saanut parhaan ystävänsä takaisin että he tanssivat, välillä kävivät juomia hakemassa ja vaihtamassa ajatuksia, välillä tupakalla käydessä ja taas tanssilattia kutsui. Kun he eivät enää jaksaneet tanssia, he istuutuivat pöytään ja juttelivat Ronjan sen hetkisistä mies suhteista. Vähän aikaa juteltuaan Ronja katsoi Nooran olkapään yli ja kysyi: “Eiks toi oo se sun omahoitaja?”

Noora hautasi päänsä käsiinsä. Ei jumalauta voinut olla totta.
“Saisinko mä vähän lainata tätä sun kaveria?” Juha kysyi Ronjalta. Ronja nyökkäsi, samalla katsoen kysyvästi Nooraa. “Mä selitän joskus.” Noora sanoi ja ampaisi narikkaan. Puettuaan takin ylleen Noora meni pihalle ja sytytti hermosavut Juhan seisoessa vieressä. “Meillä on tyttö paljon keskusteltavaa.” Juha sanoi taas sillä niin ärsyttävällä tavallaan. “Vittuako sä tuut pilaamaan mun iltaa! Mä sain just parhaan ystäväni takaisin ja sitten sä tuut ja pilaat kaiken! Sä olet yksi kusipää! Mitä vittua sä täällä teet? Tulit vakoilemaan vai? Sä aina pilaat kaiken! Mikset sä voinut antaa mun nauttia tästä vitun yhdestä illasta?” Noora huusi itku kurkussa. “Puhutaan sun kämpillä. Ei viitsitä herättää enempää huomiota.” Ja he lähtivät kävelemään Nooran asunnolle päin hiljaisuuden vallitessa.

Noora sulki oven takanaan, riisui pitkän takkinsa olohuoneen lattialle ja lysähti sohvalle. “Miksi vitussa sun piti tulla pilaamaan tämä ilta?” Noora kysyi Juhaa tuijottaen syvälle silmiin. Juha huokaisi ja istuutui Nooran viereen. “Juttuhan on nyt niin, että kun sä lähdit Osastolta, päätettiin lääkärin kanssa odottaa sua kaksi tuntia. Kun sua ei näkynyt eikä kuulunut, lääkäri päätti jatkaa pakkohoitoa.”  “Voi nyt ristus” Noora kuiskasi mutta antoi Juhan jatkaa. “No, sä tiedät systeemin. Kun sua ei näkynyt, lääkäri päätti tehdä susta virka-apu pyynnön. Poliisit etsii sua parasta aikaa. Mä kuitenkin ajattelin tuntevani sut paremmin ja tiesin että olisit Kellarissa. Niimpä tulin ja toin sut tänne ja tämän jälkeen mennään takaisin Osastolle.”  Noora hautasi päänsä polviin. Tämä ei voinut olla mahdollista. Pakkohoito? Millä vitun kriteerillä se saatanan kotka oli saanut laitettua hänet pakkohoitoon? Niin tuttu raivo alkoi hiipimään tajuntaan mutta Noora yritti tukahduttaa sen. Nyt ei olisi viisasta raivota. “Haeppas hiusharja.”  “En.” Noora mutisi. “Niin mitä sä sanoit?”  “En hae. Sun pitää ymmärtää että oli välttämätöntä lähteä hatkaan. En mä olisi kestänyt siellä riehumatta.” Noora mutisi vielä hiljempaa ja käpertyi sohvan nurkkaan niin pieneksi kuin osasi. “Mä ymmärrän sen kyllä, usko tai älä, mutta sä toimit silti väärin. Olisit voinut tehdä kaiken taas ihan erilailla, fiksusti, niin kuin aikuiset sanovat. Hae harja.”  “Vitut hae.”
Noora oli osannut tähän jo varautua. Juha otti häntä niskavilloista kiinni ja talutti vessaan. “Suu auki!” Noora piti suunsa kiinni. “NYT!” Suu ei auennut. “Vai että neiti ei halua aukaista suutaan? Eiköhän me siihenkin konsti keksitä.” Juha sanoi, otti hiusharjan lavuaarin reunalta ja talutti Nooran takaisin olohuoneeseen.
Lyönnit tuntuivat vähitellen jo liian kovilta jopa tiukkojen farkkujen läpi, mutta Noora oli päättänyt olla huutamatta. Sitä nautintoa hän ei Juhalle antaisi. Juha nosti Nooran ylös. “Ja sitten neiti laskee housunsa.”  Noora tuijotti. Juha tuijotti. Noora ajatteli että tässä oli käynnissä jonkunlainen valtataistelu. Juhan katse oli liian läpitunkeva. Noora päätti nöyrtyä. Ja voi sitä häpeän tunnetta kun hän riisui farkkunsa ja pudotti alushousut farkkujen seuraksi.
Lyönnit tuntuivat nyt terävämmin eikä Noora pystynyt kauaa olemaan täysin liikkumatta. Ensimmäisen niiskauksen kuultuaan Juha kysyi: “Avaisiko neiti  Juutilainen nyt suunsa?” Noora sopersi joon tapaista ja he kävelivät kylpyhuoneeseen. Juha pesi Nooran suun niin kuin aina, tarkkaan ja huolellisesti. Etova maku suussaan hän tuli Juhan perässä olohuoneeseen.
“Käy tuohon sohvalle makaamaan ja laita tyyny lantion alle.” Noora teki työtä käskettäessä itkun poltellessa kurkussa. Juha irrotti vyötään. Noora vilkaisi muttei sanonut mitään. “Miksi sä olet nyt siinä?” Juha kysyi. “Koska..” Ensimmäinen isku. Noora huusi sekä kivusta että säikähdyksestä. “Mä…” Toinen isku. Noora huusi. “Otin hatkat.” Noora sanoi nopeasti. Kolmen nopea sarja. Kyyneleet. Ne helpottavat kyyneleet. “Entä mihin sä menit?”  “KellaRIIIN!” Noora ei pysynyt laskuissa. Taisi olla viiden sarja. Tuntui ettei enää pystynyt olemaan paikoillaan, mutta urhoollisesti Noora pysyi. “Entä mitä sä olisit voinut tehdä toisin?” Noora veti henkeä. Mieti. “Kaiken.” Noora vastasi ja samassa iskuja alkoi satelemaan. Noora itki, huusi ja vaikeroi, anoi armoa, pyyteli anteeksi mutta Juha oli säälimätön. Kolmenkymmenen iskun jälkeen Juha lopetti vaikka Noora oli seonnut laskuissa jo ensimmäisen viiden jälkeen. Juha pyysi Nooraa nousemaan. Noora nousi, laittoi housut jalkaan ja kysyi: “Saanko mä polttaa yhden tupakan?” Juha katsoi tyttöä jolla oli hiukset sekaisin, meikit levinneet pitkin poskia ja joka anovasti pyysi saada polttaa yhden tupakan. “Tottakai saat.” Ja siirsi hiussuortuvan Nooran poskelta korvan taakse.

Kun Noora tuli takaisin, Juha pyysi juttelemaan. “Tuo oli nyt sun viimeinen tupakka vähään aikaan. Saat Osastolla toisen. Oikeastaan, järjestän asian Osastolla niin, että saat polttaa yhden askin päivän aikana, nythän sulla menee n. kaksi askia?” Noora nyökäytti päätään. “On parempi vähentää ensin ennen kuin lopettaa kokonaan vai mitä?” Noora nyökkäsi. “Laitas nyt itses kuntoon, niin lähdetään Osastolle ennen kuin poliisit tulevat toistamiseen täältä etsimään.” Noora pesi kasvonsa, harjasi hiuksensa, vaihtoi vaatteensa ja oli valmis lähtemään.
Autossa istuminen oli vaikeaa. Juha huomasi sen kun Noora yritti löytää hyvää istuma-asentoa. “Ehkä sä taas vähän aikaa muistaisit?” “Kyllä mä nyt muistan.” Noora sanoi. “Kai sä tajuat taas kerran sen, että tein näin vain sun parhaaksi?”  “Kyllä mä tajuan. Mä lupaan olla nätisti, ainakin yritän parhaani. Ja onhan sun kyydissä kivempi matkustaa Osastolle kuin maijalla..” Juha hymyili.
“Niin ja… kiitos kun pidät musta huolen. Olet korvaamaton vaikka välillä sua vihaankin..”  “Vihaat?”  “No, niin. Luuletko sä että on kiva saada selkään? Varsinkaan ihmiseltä jonka tiedät välittävän itsestäsi? En mä kerjää selkääni vaikka sä ehkä ajattelet toisin. Mä vihaan koko tilannetta, sitä nöyryytystä ja häpeää ja samalla sitten vihaan sua vaikka en oikeasti vihaakaan. Oikeasti olen hel… tuota, olen onnellinen kun mulla on sut ja sä pidät huolen etten liikaa sotke elämääni. Mä en vain ajattele ennen kuin teen…”  Juha hymyili Nooran selitykselle. “Ehkä kannattaisi alkaa ajattelemaan.”  “Kyllä mä nyt ihan oikeasti yritän. Se raivo vain nousee niin pienistä jutuista. Ei tarvita kuin yksi pienen pieni vastoinkäyminen. Mutta mä ihan oikeasti yritän nyt. En mä halua sotkea elämääni enää enempää enkä varsinkaan saada piiskaa yhtään enempää.” Noora mietti hetken. “Sain muuten Ronjan kanssa asiat selvitettyä.”  “Se onkin ainut positiivinen juttu minkä tästä illasta voi löytää.” Juha sanoi. Noora hymyili.

Osaston ovella Noora alkoi hiljaa laulamaan No Man’s Bandin biisiä: “Hullujenhuone, se pitää otteessaan. Hullujenhuone, taas oottaa ovella..” Ja sai Juhan nauramaan.
Osasto oli hiljainen. Suorastaan aavemaisen hiljainen kun hän ja Juha kävelivät Osaston toisesta päästä kansliaan. “Meidän päivän tähti saapui!” Yököt virnuilivat, antoivat Nooralle iltalääkkeet ja passittivat Nooran nukkumaan.
“Koska sä tulet töihin?” Noora kysyi Juhalta. “Ylihuomenna. Menehän nyt nukkumaan. Hyvää yötä.”  “Hyvää yötä.” Noora sanoi ja lähti onnellisena nukkumaan.