Osa 3

Oli kulunut kaksi kuukautta siitä kun Noora ja Juha olivat aloittaneet säännöllisen tapaamisen. Noora oli jaksanut olla hyvin tunneilla, pitänyt asunnon järjestyksessä eikä muitakaan ongelmia ollut pahemmin tullut eteen, mitä nyt pientä kompurointia, joista oli kuitenkin selvitty vain pienellä muistuttamisella. Elämä näytti vihdoin paremman puolen itsestään ja Noora oli oikein tyytyväinen tilanteeseen. Juha kävi säännöllisesti torstaisin, mikäli hänellä oli aamuvuoro, hän tuli illalla, mikäli iltavuoro, hän tuli aamulla ja jos oli yövuoro, hän tuli illalla ennen töihin lähtöä. Joskus Juha saattoi tehdä pistokokeita eli ilmaantua paikalle silloin kuin ei pitäisi, mutta silloinkin asiat rullasivat niin kuin pitikin.
Rahaakin Noora oli saanut sen verran säästettyä, että ilta Kellarissa saattoi olla pian ajankohtainen ja Juha oli antanut sille jo siunauksensa. Perjantai-iltana hän päätti soittaa Ronjalle.

”Moi! Lähtisitkö sä Kellariin? Siitä on niin pitkä aika kun ollaan viimeksi oltu yhdessä liikenteessä.”  ”En oikein tiedä..” Ronja kuulosti oudolta. ”Mikä estää?”  ”No.. jäi aika paskan maku suuhun viime kerrasta.” Ronja sai sanotuksi. ”Täh?”  ”Eikä se ollut edes ensimmäinen kerta kun sä alat haastamaan riitaa ja sen jälkeen jätät mut yksin.”  ”No, anteeksi. Ja anteeksi kun en ole pitänyt suhun juurikaan yhteyttä. Mun elämä on saanut totaalisen muutoksen eikä ole jäänyt oikein aikaa mihinkään muuhun. Lähtisit nyt Kellariin, niin kerron sulle sitten enemmän.” Noora yritti. ”En mä taida. Sä et muutu koskaan. Niin monta kertaa kuin sä olet mulle tuota samaa selittänyt ja aina baari-ilta päättyy samalla tavalla. Ja ehkä on parempi ettei me enää pidetä yhteyksiä kun se näyttää olevan sulle niin hankalaa muissa asioissa kuin baareilussa. Ja sun seura ei tee mulle hyvää.” (tuut tuut tuut)  Noora jäi tuijottamaan puhelinta ja ajatteli: Niin pitkä ystävyys ja tähänkö se loppui? Noora muisti kyllä mitä oli Ronjalle sanonut illan päätteeksi mutta ei ollut ajatellut, että toinen siitä loukkaantuisi, eihän se ollut koskaan ennenkään loukkaantunut. Ja miten niin hän ei muutu koskaan? Mitä enemmän hän alkoi miettimään asiaa, sitä suuremmaksi asia hänen päässään paisui. Olenko nyt onnistunut pilaamaan taas yhden ihmissuhteen jollain typerällä heitolla? Oliko Ronja hylännyt hänet? Niin paljon kuin hän ja Ronja olivat viettäneet aikaa yhdessä? Niin paljon kuin he olivat kokeneet yhdessä? Ronja tiesi hänen koko historiansa, he olivat tunteneet toisensa 13-vuotiaista lähtien. Miten niin hänen seura ei tee hyvää Ronjalle? Noora yritti soittaa Ronjalle, mutta Ronja ei vastannut. Noora päätti lähteä alkoon –jollain oli nyt pää saatava sekaisin.

Noora palasi kotiin, korkkasi pullon ja heitti vielä muutaman pampulan kyytipojaksi jotka hänelle oli määrätty ahdistus kohtauksia varten. Nyt oli sammuttava mahdollisimman nopeasti ja pampulat + viina olivat siihen hyvä yhdistelmä. Sohvalla istuessa, viinaa lipittäessä ja stereoista soiva melankolinen musiikki saivat asian paisumaan yhä vain suuremmaksi ja suuremmaksi. Noora ajatteli jo, että mitä varten hän enää yrittääkään jaksaa eteenpäin, helpompi on palata entiseen ja sammui.

Sunnuntai päivän Noora vietti nukkumalla, välillä heräten ja tupakalla käydessä, muutama pampula taas lärviin ja unta riittäisi. Välillä hereillä ollessaan hän yritti soittaa Ronjalle, mutta Ronja ei edelleenkään vastannut hänelle. Kiukuspäissään hän heitti puhelimen seinään ja päätti että antaa olla, otti taas ylimääräisen pampulan ja meni nukkumaan.
Maananti aamulla Noora heräsi kymmeneltä ja päätti ettei menisi kouluun. Ronja on kuitenkin siellä eikä hänellä ollut minkäänlaista mielenkiintoa tavata kyseistä ihmistä. Sen sijaan hän päätti jättää aivonsa narikkaan ja lähti käymään alkossa. Kyllä tämän yhden päivän voi vielä turruttaa.
Tiistai ja keskiviikko menivät samalla tavalla. Jos hän ei jaksanut käydä alkossa, hän otti muutaman pampulan ja nukkui. Ja itki. Hän oli niin pettynyt itseensä ja niin vihainen Ronjalle, hänen ainoalle tosi ystävälleen. Tosi ystävä. Ja vitut. Ja taas hän nukkui.

Torstai aamupäivällä ovikello soi. Silmät itkusta turvonneina, pameista sekaisin hän kompuroi ovelle ja sai sen auki, ensin jonkinaikaa ihmeteltyään mihin suuntaan lukkoa pitää vääntää. Noora yritti tarkentaa katseensa tulijaan. ”Herranjumala! Mitä on tapahtunut?” Noora tajusi kuka tulija oli ja lähti seinistä tukea ottaen olohuoneeseen. ”Noora! Katso tännepäin!” Juha oli hänen mielestään kuin tyhjästä ilmestynyt hänen viereensä. Hän tuijotti Juhaa. ”Mitä helvettiä sä olet vetänyt? Kerro!”  ”Pameja.” Noora sai sanotuksi. ”Ja viinaa.” Juha totesi, katsoen lattialla pyörivää pullomerta. ”Paljonko sä otit niitä pameja?”  Noora mietti hetken, ajatukset alkoivat lennellä taas tuntemattomia polkuja. ”NOORA!” Noora kääntyi katsomaan outoa huutajaa. ”Paljonko sä niitä pameja vedit?”  ”Tässä koko viikon oon niitä napsinut..” Noora sanoi tuskin kuuluvasti ja vajosi taas omaan maailmaansa. ”Et ilmeisesti kuitenkaan ole liikaa niitä ottanut, koska hengissä vielä olet. Mä vien sut nyt nukkumaan, mulla on kahden päivän vapaa, olen täällä kun heräät ja pidän huolen että hengität, mutta yhtäkään ylimääräistä pampulaa et enää saa ja pidän myös huolen ettei Osaston lääkäri niitä sulle enää kirjoita.” Juha totesi enemmän itsekseen kuin Nooralle. 

Noora heräsi vasta seuraavana aamuna, nousi ylös ja suunnisti ensimmäisenä keittiöön jossa tiesi säilyttävänsä ylimääräistä tupakka-askia pahan päivän varalle, hän ei jaksanut alkaa etsimään tupakkejaan sen tuhannen sotkun alta joka vallitsi hänen kämpässään. Siitä Noora suunnisti olohuoneeseen josta pääsi parvekkeelle, mutta nähdessään miehen makaavan hänen sohvallaan Noora pudotti tupakka-askinsa ja kiljaisi. Juha pomppasi salamana ylös ja Noora hetken tuijotettuaan huokaisi ja asettui istumaan Juhan viereen. ”Kauanko sä olet ollut täällä?”  ”Eilisestä asti. Mikä ihme sut tyttö hyvä on ajanut taas tähän pisteeseen?”  Noora kertoi itkien Juhalle kaiken Ronja –episodista, siitä kun hän halusi vain turruttaa ajatuksensa, siitä ettei hän ole koko viikkona ollut koulussa ja siitä ettei voinut soittaa kun puhelin oli rikki. Kun hän oli saanut kertomuksensa loppuun, hän meni tupakalle ja sieltä takaisin sänkyyn, turvaan peittojen alle. Juha istui sängyn laidalle. ”Noora. Se, että sulle ja Ronjalle tuli riitaa, ei tarkoita sitä, että sä sulkeudut kämppääs ja vedät ties mitä mömmöjä naamaas. Asian olisi voinut hoitaa toisellakin tapaa. Olisit voinut soittaa vaikkapa mulle ja kertoa asiasta. Tällä tempauksella sä sait mut repimään reikäni kun tulin sun luo. Olin niin tajuttoman huolissani susta vaikka tiesin, että sekavuutesi menee nukkumalla ohi kunhan et saa enää yhtäkään nappia. Tiedätkö sä edes mikä päivä tänään on?”  ”Öö.. keskiviikko tai torstai, kai.”  ”Nyt on perjantai. Oletko sä edes syönyt koko viikkona mitään?”  Noora alkoi itkemään ja sanoi Juhalle: ”Mene pois, jooko? Ihan oikeasti.”  ”Mä en lähde minnekään ennen kuin sä olet kunnossa. Menen tuohon olohuoneeseen, mutta kauemmaksi en mene.”  Noora tyytyi vastaukseen, hän halusi olla yksin.
Juha tiesi että nyt ei ole oikea aika kurinpalautukselle, se saisi odottaa. Nyt oli saatava tyttö taas elävien kirjoihin, mutta Juha pelkäsi jo pahinta..

Illalla Juha toi Nooralle lämpimiä voileipiä ja lasin maitoa tarjottimella sänkyyn. Noora itki ja söi, söi ja itki. ”Ei sun tarvi pitää huolta musta. Mä tuotan kaikille vain pettymyksen.” Noora sai sanottua itkunsa seasta. ”Nyt mun ainakin tarvii susta pitää huoli. Kieltämättä olet melkoisen pettymyksen mulle tuottanut, mutta ei puhuta siitä nyt. Nyt on tärkeämpää saada sut kuntoon.” Noora nukahti tyyny kyynelistä märkänä.
Lauantai aamu alkoi yhtä harmaana. Kun Noora ei halunnut nousta sängystä ylös, makasi vain ja tuijotti tyhjyyteen, Juha päätti tehdä ratkaisunsa. ”Noora? Olen sitä mieltä että nyt täytyisi lähteä Osastolle.” Noora kääntyi katsomaan Juhaa. ”En mä halua sinne.”  ”Joo, mä tiedän ettet halua, mutta nyt on oikeasti lähdettävä. Nyt ei ole vaihtoehtoja. Sun tila alkaa mennä päivä päivältä yhä synkemmäksi, en voi jättää sua yksin, sulla pitää olla tällä hetkellä joku vahtimassa ettet tee mitään typerää. Enkä keksi mitään muuta paikkaa kuin Osasto. Siellä et ainakaan pääse satuttamaan itseäsi ja se on pääasia.”  ”Älä nyt viitti ottaa tuota ammatti-auttaja-asennetta. En mä ole Osasto jamassa vielä. Olen ollut pahemmassakin kunnossa.”  ”Usko mua, minä tiedän, olenhan nähnyt kun sua kannetaan Osastolle. Mutta nyt ennaltaehkäistään sitä ja lähdetään NYT Osastolle.”  ”Pitää mennä terveyskeskuksen kautta ja hakea lähete.”  ”Se onnistuu kyllä. Mitä sä otat mukaan Osastolle?” Juha kysyi.
Noora selitti mitä hän tarvitsee mukaan ja Juha pakkasi. 

Akuutti osasto B21, Noora luki ovesta. Ei hän jaksanut välittää. Tämäkin oli yksi pettymys lisää. Taas täällä. Eikö tämän talon pitänyt olla jo taakse jäänyttä elämää?
Lähetteen hän oli saanut helposti, Juha oli selittänyt asian, hänen historiastaan osan eikä Nooran ollut tarvinnut sanoa mitään. Lääkäri oli kirjoittanut M1-lähetteen. Tarkkailulähete. Noora ei jaksanut välittää siitäkään. Hän ei halunnut muuta kuin vain nukkua, kai se silloin on yksi ja sama nukkuuko hän sairaalan sängyssä vai omassaan, ihan sama.
”Koska sä tulet töihin?” Noora kysyi kun vapaa huone oli löytynyt ja Juha oli tuonut hänen tavaransa. ”Mä tulen huomenna iltaan. Jutellaan sitten enemmän.” Nooralle se sopi hyvin, ei hän jaksaisikaan nyt jutella.

Noora ramppasi oman huoneensa ja tupakkahuoneen väliä, samalla pitäen silmällä keitä muita Osastolla sillä hetkellä oli. Valitettavan monta tuttua kasvoa Noora löysi, hekään eivät olleet päässeet sairaalakierteestään eroon. Toni, jonka kanssa Noora oli monet illat viettänyt tupakkahuoneessa elämän syvimpää olemusta miettien, astui tupakkahuoneeseen ja huudahti: ”Meidän päivänsäde saapui!” Noora hymähti Tonille, olihan muilla potilailla aina hauskaa kun hän kilahti ja järjesti sillä tavalla actionia Osaston harmaaseen arkeen, nyt hän sanoi Tonille: ”Mitä vittua sä taas täällä teet?”  Toni tyytyi virnuilemaan: ”Eikös tuon repliikin pitänyt olla mun?”

Päivät kuluivat. Juha ja Noora juttelivat aina kun Juha oli töissä, Noorasta tuntui aluksi kummalliselta jutella Juhan kanssa siitä miltä hänestä tuntui, jutella syistä ja seurauksista mitkä johtivat tämänkertaiseen Osasto jaksoon, mutta samalla Nooran olo tuntui helpottavan ja Noora sysäsi taka-alalle heidän sopimuksensa ja keskittyi vain siihen, että purkasi oman olonsa ja ajatuksensa.
Neljän päivän jälkeen lääkäri kysyi jäisikö hän vapaaehtoiseen hoitoon ja Noora sanoi heti kyllä, koska tiesi että jos hän kieltäytyisi, lääkäri voisi jatkaa pakkohoidolla eikä hän halunnut sitä. Hänen mielestään hoitajat saivat silloin liikaa valtaa hänen elämäänsä koskien, mutta tämän hän piti omana tietonaan. He sopivat kolmen viikon jakson jonka aikana Noora mm. vierotettaisiin pameista kokonaan ja saisi muutenkin levätä ja koota ajatuksiaan.


Kahden viikon jälkeen lääkäri pyysi Nooraa juttelemaan. Lääkäri totesi, että Nooran hoitoaikaa täytyi pidentää viikolla. Noora kysyi miksi ja pidätteli nousevaa raivoaan. ” Olen huolissani susta. Jos olet täällä viikon pidempään, voin pitää sua silmällä ja varmistua siitä, että olet oikeasti kunnossa, etkä palaa taas viikon siviilissä olon jälkeen.”  Noora marssi ovet paukkuen lääkärin kansliasta, meni huoneeseensa, laittoi ulkovaatteet päälle ja koputti kanslian oveen. ”Päästä mut ulos.”  ”Tuli viesti Osaston lääkäriltä, että sua ei saa tänään päästää ulos, koska olet taas siinä mielentilassa ettei se olisi kovin järkevää.” Mirva sanoi sillä äidillisellä ja huolehtivaisella äänellä, josta Noora piti, mutta nyt Noora tunsi kuinka savu nousi korvista eikä hän pystynyt pidättelemään enää raivoaan vaan paiskasi lähimmällä pöydällä olevan kukkamaljakon päin hoitajien kahvihuonetta ja lähti huoneeseensa. Sekunnin murto-osassa Osaston mieshoitajat olivat hänen huoneessaan. Noora istui sängyllä pää haudattuna polviin ja kuunteli kun hoitajat pohtivat ääneen. Noora sai kuitenkin heidät vakuuttuneeksi siitä ettei eristystä tarvita, hän lupaa olla hiirenhiljaa aiheuttamatta enempää meteliä.
Tupakkahuoneeseen astuessaan Toni oli heti vastassa, mutta ennekuin Toni ehti avaamaan suutaan, Noora totesi: ”Pää kiinni.”  Toni oli vaiti ja antoi hänen polttaa rauhassa tupakan, kuitenkin se helvetin virne naamallaan.

Noora ei enää pystynyt kestämään ahdistustaan, tuntui kuin pää räjähtäisi kohta tuhansiksi palasiksi ja lähti kalastamaan yhtä rauhoittavaa. ”Kai sä muistat että yksi täällä olon syy on se, että sut yritetään vieroittaa niistä?”  ”Joo, muistan, mutta eikö tämä ole aika erityinen tilanne?”  ”Kieltämättä on” Mirva sanoi ”Mutta se on yhteisesti päätetty kaikkien hoitajien kesken ettei päivystävää tämän asian takia soiteta.”   ”Haista vittu.” Noora sanoi tylysti ja meni tupakkahuoneen kautta omaan huoneeseen. Aina löytyi vaihtoehto. Aina. Noora kaivoi piilopaikastaan esiin lasinsirpaleen. Vähän ajan kuluttua Mirva koputti oveen. ”Mä arvasin että sä alat taas nyrhimään rannettasi.”  ”Niin mutta kun sä et suostunut soittamaan sitä päivystävää!”  ”No nyt mun täytyy se ainakin soittaa ja sähän tiedät että se laittaa sut tämän takia tarkkailuun.”  ”Vitut laita.”  ”Kyllä se laittaa, se on väistämätön tosiasia.”  ”Mutta ei sun tarvi sille soittaa, en mä enää tee mitään, mä sain jo pahan oloni purettua.”  ”Mä tekisin virkavirheen jos jättäisin soittamatta. Olisit tullut puhumaan siitä sun pahasta olosta. Tule tuonne hoitohuoneeseen, niin pestään tuo naarmu ja laitetaan siihen jotain suojaksi.”
Mirva pesi Nooran ranteen, laittoi pari perhosteippiä ja tuumasi: ”Olisit vaikka miettinyt ennen kuin mitään teet, että mitä Juha tästä kaikesta sanoo.” Noora laski katseensa. Hän oli taas kerran unohtanut kiukunpuuskassaan koko Juhan. ”Mutta tarviiko sen tietää?”  ”Tietenkin sen tarvii ja vaikka sitä sille ei kerrottaisikaan, tämä koko ilta lukee sun papereissa. Ehkä seuraavalla kerralla sä muistaisit ajatella tätä puolta asiasta.” 

Tupakkahuoneessa Noora vuodatti Tonille koko illan ja kertoi kuinka voisi hakata päätään seinään oman typeryytensä takia. ”Älä nyt kuitenkaan viitti, pääset pian köysiin yöksi.”  ”Niin, mutta täällä pitäisi olla oikeasti joku pehmustettu huone jossa saisi riehua niin paljon kuin kantti kestää, mutta se nyt tästä vielä puuttuisi että ne remmeihin mut raahais. Ehkä kannattais vaan rauhottuu, mutta huominen jännittää.”  ”Kui?” Tonin uteliaisuus heräsi. ”No kun Juha tulee aamuun huomenna.”  ”Mitä sä sitä jännität?”  ”No kun se aina huutaa mulle tämmösten iltojen jälkeen ja…niin.”  ”Älä nyt, sitä on hauska kuunnella.” Noora olisi tästä hyvästä voinut tintata Tonia, mutta Toni vain nauroi.
Noora meni rauhallisena nukkumaan ja ajatteli että se mitä huominen toisi tullessaan, se oli huomisen ongelma. Ei tupakkahuonetta potilaiden keskuudessa turhaan sanottu talon ainoaksi terapiahuoneeksi.


Kaikista pahinta mitä nukkuvalle ihmiselle voi Nooran mielestä tehdä, on kun valot sytytetään pimeään huoneeseen. ”Nousisiko arvon neiti Juutilainen jo ylös? Päivä on aurinkoinen, ulkona on viisi astetta lämmintä ja valtakunnassa kaikki hyvin.”  Noora tunnisti äänen. Että kehtaa vielä tulla ja näytellä että ei tiedä mistään mitään. ”Olisiko herra Hangasluoma niin ystävällinen että sammuttaisi valot ja painuisi vittuun?”  ”Hyvää huomenta vain sullekin. Nouses nyt ylös, mä tulen kohta juttelemaan.”  Juha laittoi oven kiinni ja lähti. Olisi edes sammuttanut valot.
Noora ei saanut enää unta ja päätti lähteä polttamaan aamun ensimmäiset savut. Toni nauroi kippurassa Ritvan ja Ollin kanssa. ”Mikä teitä naurattaa tähän aikaan?”  ”Mä kuulin teidän ah, niin antoisan aamu keskustelun” ja nauroi entistä makeammin. ”Haista itte” Noora jupisi, mutta hymyili itsekin kun ajatteli keskustelua ulkopuolisen silmin. ”Ei sitten tarvi koko päivää olla korva kiinni ovessa.” Noora sanoi. ”Tietenkin tarvii, mitä muuta tekemistä mulla täällä olis?” Toni hihkui. Noora pyöräytti silmiään: ”Maanikot.” ja lähti vaihtamaan vaatetustaan. Juha tuli puolentunnin viiveellä. Hän istui huoneen ainoalle tuolille, katsoi Nooraa ja Noora tunsi olonsa täysin alastomaksi.

”Sulla taisi olla aika rankka ilta?”  ”No…joo..vähän.”  ”Ootko keksinyt mitään selitystä käytöksellesi?”  ”No, se lähti siitä lääkäristä ja sitten Mirva ei päästänyt mua ulos ja sitten se ei suostunut antamaan mulle rauhottavaa ja sitten tuntu kuin pää räjähtäis ja… niin.”  ”Ja päätit viillellä ja hankkiutua taas tarkkailuun?” Juha täydensi lauseen. ”Ei se ollut tarkoitus!”  ”Oli tai ei, kuitenkin teit niin. Mikset sä voinut mennä juttelemaan asiasta? Mirva olisi kyllä kuunnellut, sä tiedät sen.”  ”Niin mutta… en mä ajatellut. Mä halusin vain siitä ahdistuksesta eroon.”  ”Olisi kannattanut ajatella ja jättää se riehuminen siihen lääkärin kanslian ovelle.”  ”Joo, tiedän.” Noora sanoi ja loi katseensa varpaisiinsa.
”Kai sä tiedät mitä tästä seuraa?” Noora tuijotti varpaitaan. ”Neukkari.”  ”Eijeijei! Mä en ole tehnyt mitään niin pahaa!” Noora huusi järkyttyneenä. ”En mä voinut itelleni mitään!”  ”Vai et voinut! Paskanmarjat.”  Tämä oli niitä harvoja kertoja kun Juha kiroili. ”Mä ymmärtäisin sun käytöksesi jos sä olisit jonkunlaisessa psykoosissa, mutta kun sä olet täysissä järjissäs, niin sä kyllä voit hillitä itsesi! Sä paiskot ovia, hajotat tavaroita, vittuilet hoitajille, viiltelet ja hankit ittes tarkkailuun ja sitten sä jumalauta kehtaat väittää ettet ole tehnyt mitään!”
”Painu helvettiin mun huoneesta!”
Se oli virhe. Ja Noora tajusi sen siinä samassa kun oli sen sanonut. Juha nappasi Nooraa niskavilloista ja talutti Nooraa eteenpäin. Kun Noora tajusi mihin Juha oli häntä viemässä, paniikki alkoi kipittämään hänen selkäpiitään. ”Juha ei! Et sä voi nolata mua muiden potilaiden silmissä!” Juha avasi vessan oven. ”Kyllä voin. Suu auki.” Noora piti suun kiinni, Tonin tuijottaessa heitä tupakkahuoneesta, josta oli näköyhteys vessoihin. ”NYT.”  Noora piti suunsa edelleen kiinni. ”Täytyykö käydä neukkarissa ensin ja tulla sen jälkeen harjoittelemaan suun aukaisemista?” Nooran suu aukeni kuin itsestään. Juha pesi Nooran suun huolellisesti ja antoi sen jälkeen Nooran huuhdella. Paha maku jäi kuitenkin ja Noora tiesi että meni pitkän aikaa ennen kuin se häipyisi. ”Ja sitten neukkariin.” Noora käveli ilman vastaanlaittamista neukkariin. Ehkä tästä taas selviäisi nopeammin jos olisi yhteistyökykyinen?

Kun selkäsauna oli ohi, itkevä tyttö laahusti tupakkahuoneeseen. Tällä kertaa Noora oli saanut ensimmäistä kertaa maistaa pajua, inhottavan kipeä väline. Juha ymmärsi että Noora halusi olla vähän aikaa yksin, päätti käydä juttelemassa vähän myöhemmin.
”Mikä on?” Toni kysyi kallistaen päätään puolelta toiselle. ”Ei mikään.”  ”Istu mun seuraksi, mä haluan tietää miltä saippua maistuu.”  Toni sanoi ja alkoi nauramaan. Noora loi niin murhaavan katseen kuin vain osasi ja sanoi: ”Mietippä sitä.” ja lähti omaan kämppäänsä.
Noora makasi kyljellään sängyssä ja itki. Hän itki häpeästä, hän itki pettymystään minkä oli aiheuttanut Juhalle, pettymystä minkä aiheutti itselleen, mutta samalla itki myös onnesta. Juha hiipi hiljaa Nooran viereen, Noora käpertyi kainaloon, Juha silitteli häntä, hän itki niin kauan että kyyneleet loppuivat.
”Anteeksi.”  ”Shhh… Se on anteeksi pyydetty ja anteeksi annettu. Elämä jatkuu näiden kahden päivän jälkeenkin, eikös vain?”
Noora katsoi Juhaa ja hymyili. Juha hymyili takaisin.

Report to moderator   Logged

Osa 2

Noora saapui pieneen kaksioonsa joka sijaitsi lähellä keskustaa. Ajatukset pyörivät kilpaa hänen päässään: ”…tulen tapaamaan sua ensi viikon torstaina.” Eikö sillä ollut parempaa tekemistä kuin kyylätä mun tekemisiä?  Mitä se tarkoitti sanoessaan että hän jatkaa mun kasvattajana? Ei se voi noin vaan tupsahtaa tänne ja aloittaa saarnaamaan siitä miten mä elän elämääni, ei vain voi. Mutta eihän sille ole pakko kertoa mitään? Voisin valehdella kaiken olevan kondiksessa. Mutta edelleen valehteleminen sille oli niin pirun hankalaa, se näkee heti mun silmistä etten puhu totta. Miksi se edes haluaa olla joku kasvattaja? Olisko sitten niin kuin Juha sanoi, että se haluaa että pysyn valkoisten seinien ulkopuolella?
Olihan se totta, että hän oli viime aikoina ollut turhan tiuhaan tahtiin Osastolla, mutta jos se oli hyvä systeemi hänen mielestään, miksei se voisi toimia jatkossakin? Okei, koulu kärsii eikä sairaala ole mun paikka, mutta mitä sitten? Koulu nyt ei jaksa muutenkaan kiinnostaa ja mitä pahaa siinä on, että menen silloin tällöin selvittämään pääkoppaani Osastolle? 

Noora purki matkalaukkunsa lattialle etsien kännykän laturia, pisti töpselin seinään ja soitti hyvälle ystävälleen Ronjalle. ”Moi, sä olet vissiin palannut taas elävien kirjoihin?” Kuului Ronjan iloinen ääni langan toisesta päästä. ”Joo, olen. Kuule, lähtisitkö mun kanssa Kellariin muutamalle kaljalle, olis kiva päästä vähän tuulettumaan Osaston jälkeen.”  ”Nyt on kyllä maanantai, en oikein tiedä..”  ”Tulisit nyt, muutamalle vaan?” Noora maanitteli. ”No okei, jos nyt muutamalle.”  ”Yhdeksältä Kellarin edessä?”  ”Sovitaan näin.”

Noora päätti että nyt unohdetaan koko Juha ja pidetään hauska ilta, olihan hän omasta mielestään ansainnut pienen vapaa illan. Rahaa ei kyllä ollut paljon, viimeiset rahat menisivät luultavasti kurkusta alas, mutta keskiviikkonahan tulee lisää rahaa, kyllä hän siihen asti pärjäisi ja eihän naisen tarvi baarissa yleensä juotaviaan maksaa, aina löytyy joku joka tarjoaa.  Kämppä pitäisi kyllä siivota, Noora oli lähtenyt Osastolle viimeksi niin vauhdilla, että hänellä oli 3 viikon tiskit tiskaamatta ja kämppä yhtä sotkuinen kuin parahin sikolätti, vaatteita löytyi lattialta keittiötä myöten ja villakoiria joka nurkka täynnä. Noh, eiköhän tämä joskus tällä viikolla tule siivottua, hän ajatteli, pisti musiikin soimaan ja avasi ensimmäisen kaljan. Olisi tunti aikaa valmistautua illan viettoon.

Noora tapasi Ronjan sovitusti Kellarin edessä. Tuttu portsari päästi heidät sisään samalla Nooralle virnuillen: ”Eikä sitten mitään ongelmia?”  ”Hei haloo! Aina sä kysyt tuota samaa. Jos mä olen kerran viimeisen vuoden aikana lentänyt täältä ulos, ei sun tarvi aina siitä muistuttaa!” Tapahtuma oli ollut niin jälkensä jättävä ettei portsari malttanut olla ikinä kuittailematta siitä. Noora ja Ronja jättivät takkinsa narikkaan ja suuntasivat baaritiskille.
Kellari oli ollut Nooran kantapaikka siitä lähtien kun hän oli täyttänyt 20. Tutut kasvot nyökkäilivät hänelle ja baarimikko kyseli laitetaanko tavallinen. Tytöt istuivat pöytään ja Ronja alkoi kertomaan uusimpia juoruja. Musiikki tempaisi heidät mukaansa tanssilattialle ja ennen kuin he huomasivatkaan, kello lähenteli puolta yhtä. Ronja huomasi tämän ensimmäisenä. ”Voi perkele, nyt täytyy lähteä kotia kohti, aamulla pitää mennä kahdeksaksi kouluun.”  ”Aina sä olet tommonen ilonpilaaja, pitäisit säkin edes joskus hauskaa etkä aina miettisi kouluja sun muita.”  ”Ai minäkö ilonpilaaja?”  Ronja tyrmistyi. ”No olet! Heti kun ilta alkaa olla parhaimmillaan niin yks lähtee kotiin!” ”Pitäisi sunkin vähän ajatella tulevaisuuttas pidemmälle kuin seuraavaan päivään.”  ”No, Neiti Täydellisyys lähtee sitten kotiin jos ei kerran seura kelpaa.”  ”Tarviiko sun aina haastaa riitaa?”  ”En mä mitään riitaa haasta, painu sinne kotiis niin kummallekin tulee parempi olo.” Noora lähti viereiseen pöytään jossa istui muutama tuttu ja jätti Ronjan kuin nallin kalliolle. Ilta venyi ja valomerkki välähti. Noora oli vahvasti humalassa kun oli saanut pöytäseurueessa istuvalta lainaksi rahaa, kaverit soittivat hänelle taksin ja antoivat Nooran osoitteen että tyttö pääsisi varmasti kotiinsa.

Noora kopeloi yöpöydällä olevaa puhelinta. Herätysääni oli liian kova, se tärisytti liikaa tärykalvoja tällaisina aamuina. Noora sammutti herätysäänen. Ei perkele, pistinkö mä torkun päälle? Nyt Noora jo suostui katsomaan puhelinta, ei hänellä mikään herätys ollut päällä. Ovikello. Kuka perkele soittaa ovikelloa tähän aikaan aamusta? Noora kömpi sängystä ylös, päätä särki tajuttomasti. Noora kompuroi avaamaan oven yöpaita päällään.

Noora tuijotti. Mies tuijotti takaisin. Kun Noora ei saanut sanaa suustaan, mies sanoi: ”Huomenta, kai aiot pyytää vieraan sisään?” Mies ei jäänyt odottamaan vastausta vaan marssi Nooran ohi sisään. Noora sulki oven ja sai puhekykynsä takaisin. ”Mitä vittua sä täällä teet?” Noora kiukustui kun Juha siirsi vaatteita sohvalta nojatuolille että mahtui istumaan. ”Sun piti tulla vasta torstaina!”  ”Niinhän mun piti, mutta mulla sattui olemaan tänään vapaa, lenkille lähtiessäni päätin kiertää tämän kautta ja varmistua että olet lähtenyt kouluun.” Juha kurtisti kulmiaan: ”Autosi oli parkkipaikalla.” Nooraa suututti. ”No missä se olisi jos ei parkkipaikalla?”  ”Eipäs leikitä neiti nenäkästä. Tottakai se olisi koulun pihassa jos olisit sinne lähtenyt, näköjään et ollut. Ja eilen on taas näköjään väkevämpi maistunut? Ulkoisesta habituksestasi päätellen, meikit poskilla ja hiukset pystyssä. Ja täällä haisee vanha viina.”  ”En mä mielestäni ole vanhaa viinaa juonut. Uutta se oli.” Noora mutisi mutta kuitenkin sen verran lujaa että Juha kuulisi ja lähti parvekkeelle polttamaan aamun ensimmäisen tupakan. ”Sä poltatkin kuin mikäkin korsteeni, sullahan menee jo pelkästään tupakkaan suurin osa sun opintotuesta, tuohonkin täytyy jossain vaiheessa puuttua. Nyt käyt suihkussa, vaihdat vaatteet niin mä keitän sillä välin vahvat aamukahvit.” Juha sanoi Nooran tullessa takaisin. Noora mulkaisi Juhaa niin pahasti kuin vain osasi ja sulkeutui kylpyhuoneeseen.

Noora tiesi mitä kuitenkin jossain vaiheessa tuli tapahtuman ja yritti keksiä mahdollisimman hyvän syyn välttääkseen tulevan, sellaista kuitenkaan keksimättä. Pitikö sen nyt välttämättä just krapula aamuna tänne tulla? Noora pesi meikit kasvoiltaan, pesi hiuksensa ja vartalonsa, kuivasi itsensä, föönasi hiukset kuiviksi, pyyhe vartalon suojana kipitti makuuhuoneeseen ja yritti löytää jotain puhdasta päälleen. Noora yritti viivytellä parhaansa mukaan mutta lopulta raahautui keittiöön.

”Otat varmaan kahvia?” Juha kysyi ja Noora nyökkäsi. ”Vai että tällaista elämää sitä vietetään Osaston ulkopuolella?” Juha totesi katsellen ympärilleen. ”Koulusta ei välitetä tuon taivaallista, illat juhlitaan ja päivät nukutaan ja kämppä on kuin tsunamin jäljiltä. Onko sulla minkäänlaista hajua siitä mitä mieltä mä olen tästä kaikesta?” Noora tuijotti kahvikuppiaan ja yritti hillitä kasvavaa raivoaan. ”Olen sitä mieltä etten yhtään ihmettele että joudut välillä tulemaan Osastolle tämän kaiken kaaoksen alta. Mutta eiköhän me saada pikkuhiljaa asiat järjestymään.” Noora tuijotti edelleen kahvikuppiaan ja tiesi että Juha tiesi hänen räjähtävän minä hetkenä hyvänsä. Noorasta tuntui että Juha oikein odotti sitä. ”Sanoinhan sulle kun lähdit Osastolta, että nyt laitetaan sun elämä järjestykseen..” Noora ei pystynyt enää hillitsemään itseään: ”Mitä helvettiä mun elämä sulle kuuluu! Jos mä olen tyytyväinen elämääni näin, sulla ei pitäisi olla mitään urputtamista asiasta! Sulla ei pitäisi olla mitään sanottavaa niin kauan kunhan mä pysyn poissa Osastolta! Tule vasta sitten aukomaan päätäsi jos vaikuttaa siltä että olen Osasto kamaa! Sä et..”  ”Tsot tsot, tyttöseni.” ja Noora vaikeni nähtyään taas sen niin tutun katseen. ”Vaikka sun omat vanhempasi eivät välittäneet susta yhtään ja antoivat sun elää miten sattuu, niin mä kuitenkin välitän ja haluan että sä onnistut elämässäsi. Tästä eteenpäin me tehdään yhdessä säännöt joita sä alat noudattamaan, jos et noudata, tiedät seuraukset.”  ”Mä en ala kenenkään pillin mukaan tanssimaan.” Juha nousi ylös, otti Nooran käsivarresta kiinni ja talutti vastaan laittavan tytön kylpyhuoneeseen. ”Mitä vittua sä hommaat?” ”Tuo sun kielenkäyttö on sen verran rumaa, että en haluaisi sitä noin nätin tytön suusta kuulla. Samalla ehkä oppisit taas keskustelemaan niin kuin ikäisesi kuuluu. Suu auki!” Juhan äänensävy oli sen verran kova että se säikäytti Nooran ja hän avasi suunsa ja Juha pesi hänen suunsa vaahdotetulla saippualla jonka jälkeen antoi luvan huuhdella. Noora sylki ja joi vettä saamatta pahaa makua pois suustaan. Kun Noora oli valmis, Juha talutti hänet taas keittiön pöydän ääreen ja sanoi: ”Osaisitko sä nyt keskustella?”  ”Osaan.” Noora sanoi häpeillen. Häpeä oli suunnaton. Tällaista häpeää hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. ”Hyvä. Jatketaan. Ensimmäinen sääntö on että alat kulkemaan joka ikinen päivä koulussa ja olet niin monta tuntia kuin tarvitsee.” Juha kirjoitti säännön paperille. ”Toinen sääntö on, että baarireissut loppuu joksikin aikaa.” Noora avasi jo suunsa mutta Juha keskeytti: ”Koska sulla ei ole ylimääräistä rahaa. Tarvit ne rahat elämiseen. Kolmas sääntö koskee kiroiluasi. Vaikka se tulee sulta luonnostaan, niin äsken sait näytön siitä mitä tapahtuu aina kun kiroilet ja neljäs sääntö on että pidät kämpän järjestyksessä. Näillä on helppo aloittaa. Kysyttävää?” Muut säännöt olivat suht helppo toteuttaa, mutta sääntö numero kakkosta Noora ei hyväksynyt. ”Koska mä sitten saan käydä Kellarissa? Mun on pakko saada välillä nollata tilanne ja sä tiedät sen ihan hyvin!”  ”Sitten kun sulla on rahaa. Vähennät vaikka tupakoissa, siitäkin jäisi ylimääräistä rahaa.”  ”Ja miten sä luulet vahtivas mun rahankäyttöä?”  ”Sullahan on nettipankki tunnukset? Vaikka niin, että aina kun käyn täällä, tarkistamme yhdessä raha tilanteesi ja mietimme sitten.” Noora piti kiukkunsa sisällään, sanoi vain ”OK” ja allekirjoitti paperin. ”Hyvä tyttö. Ja nyt..” mutta enempää Juha ei ehtinyt sanoa kun Nooran puhelin soi.
”Noora… moi… oliko se tänään?... mä ihan oikeasti unohdin… huomenna?... joo, kyllä se sopii.. yhdeltä?... joo mä tulen silloin..ok..moi.”
Juha katsoi häntä kysyvästi. ”Mä… mulla olis ollut tänään opon tapaaminen koululla niistä poissaoloista mutta mä unohdin..”  ”Unohdit?” ”Okei! En mä unohtanut, ei vaan huvittanut mennä sinne ja muutenkin kun oli krapula ja sitten sä tulit ja..”  ”Voi hyvä luoja tyttö sun kanssas. Kai sä ymmärrät että tuollaiset asiat täytyy hoitaa? Moneltako se olisi ollut?”  ”Yhdeksältä.”  ”Ja mä tulin vasta yhdeltätoista, sä olisit aivan hyvin ehtinyt käymään siellä.”  ”Niin mutta..”  ”Pisteet sulle siitä, että olit rehellinen etkä yrittänytkään selittää mitään muuta, mutta nyt käyt hakemassa kylpyhuoneesta hiusharjan.” Noora hetken emmittyään lähti hakemaan hiusharjaa ja kun tuli takaisin Juha oli siirtynyt olohuoneeseen. ”Ja sitten housut alas ja tähän polvien päälle.” Noora huokaisi hiljaa ja ajatteli että tämä olisi ohi nopeammin jos hän tottelisi, pudotti farkut ja alushousut nilkkoihin ja kävi makaamaan Juhan polvien päälle. Asento oli niin nöyryyttävä, niin tajuttoman nöyryyttävä ettei Noora osannut edes kuvailla miltä hänestä tuntui. Hän häpesi. Voi luoja kuinka hän häpesi.

Juha painoi vasemman kätensä Nooran selän päälle ja aloitti hitaalla temmolla, vasen, oikea, vasen, oikea. Pikkuhiljaa Noora yritti yhä enemmän ja enemmän siirtää itseään pois harjan tieltä, siinä kuitenkaan onnistumatta. Juha otti hänestä paremman otteen tämän huomatessaan. Hiljaisia ynähdyksiä pääsi Nooran huulilta vaikka hän oli visusti päättänyt olla valittamatta. Juha lisäsi voimaa ja nopeutta. kuullessaan katkonaista nyyhkytystä Juha lopetti ja auttoi Nooran ylös. ”Mitä sinä teet huomenna?”  ”M-menen kouluun ja *niisk* olen siellä koko päivän j-ja käyn juttelemassa opon kanssa.” ”Hyvä. Nyt olisi jäljellä vielä se, että kävit eilen juhlimassa vaikka tiesit että aamulla on koulupäivä. Ole hyvä ja nojaa tuolin selkänojan yli.”  ”Juha ei.. Mä olen jo oppinut läksyni, ei enää, jooko?” ”Asia täytyy vielä varmistaa että olet oikeasti oppinut etkä vain sano niin välttääksesi tulevan piiskauksen. Kumarru nyt selkänojan yli ja ota kiinni tuolin reunoista.” Noora kumartui nyyhkien ja kuuli kuinka vyö irtosi lenkeistään. Ensimmäinen isku tuli yllättäen ettei Noora ehtinyt varautua ja heti perään toinen. Noora huusi ja itki mutta pysyi urhoollisesti asennossaan. Iskuja sateli ja Nooralla oli vaikeuksia pysyä aloillaan. Juha löi tasaiseen tahtiin, aina eri kohtaan. Noora rukoili Juhaa lopettamaan. ”Vielä kymmenen. Laske ääneen.” Noora laski sen minkä itkultaan kykeni ja kun Juha lopetti, hän ei aluksi edes tajunnut koko asiaa. Kun Noora huomasi, että se oli nyt ohi, hän nousi seisomaan, veti housut takaisin jalkaan ja kompuroi sohvan nurkkaan itkemään. Juha tuli hänen viereensä, silitti Nooran hiuksia ja Noora kömpi hänen kainaloon. ”Anna anteeksi että mä toimin taas näin.” Noora sanoi kun oli rauhoittunut. ”Tottakai saat anteeksi. Sait anteeksi jo siinä vaiheessa kun soitin ovikelloa. Kai ymmärrät sen, että teen kaiken tämän vain sinun parhaaksesi?”  ”Tietenkin mä ymmärrän. Mä lupaan tästä lähtien olla nätisti. Kiitos kun huolehdit musta, vaikka sä osaat olla välillä aika jästipää.”  ”Sittenhän meitä jästipäitä on kaksi.” Juha sanoi ja he kumpikin nauroivat.

Osasto B12

Noora käveli hiljakseen, vähän huojuen, hiljaista tietä takaisin Osastolle päin miettien palaisiko ollenkaan. Hän tiesi että menettäisi kaikki saavuttamansa vapaudet kun nyt palaisi. Pari viikkoa olikin mennyt hyvin, tietenkin yksi takapakki piti järjestää ja PUM, kaikki aloitettava alusta. Kun Noora lähti Osastolta niin tutulle iltalenkille, oli paikallinen kuppila vetänyt häntä puoleensa ja Noora oli päättänyt, että yksi olut, sitten lähden takaisin. Noora oli kuitenkin tavannut uusia, mielenkiintoisia ihmisiä ja oli unohtanut tyystin ajankulun ja havahtunut siihen, kun hänen omahoitajansa oli soittanut ja kysynyt meinaako hän tulla takaisin.
Mitä lähemmäs Osastoa Noora saapui, sitä enemmän hän pohti, loppuuko tämä koskaan?

Sairaala kierteensä Noora oli aloittanut jo nuorena, 15-vuotiaana. Diagnoosi oli silloin jo piirretty otsaan: Tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus. Nyt, 22-vuotiaana, hän pohti koska tämä loppuu? Välillä oli jaksoja kun meni paremmin ja Noora pystyi elämään normaalia arki-elämää, välillä tuli huonompia jaksoja jolloin Noorasta tuntui että elämästä ei tule mitään ja meni, tai joutui, Osastolle. Tämänkertainen Osastojakso oli kestänyt kolme viikkoa.
Lääkärit vakuuttelivat, että elämä rauhoittuu kun ikää tulee lisää, olihan hän jo paljon rauhoittunut niistä kovista teini vuosista, mutta vieläkin oli liikaa impulssivisuutta, hetken mielijohteesta tehtyjä juttuja, liikaa itsetuhoisuutta, liikaa toisten ihmisten pompottelua, joka johtaa riitaisiin ihmissuhteisiin. Liikaa, liikaa, liikaa, hän ajatteli. Lääkärit sanoivat että hänen diagnoosiin ei ole olemassa lääkkeitä, masennuslääkkeet eivät ole tarkoitettu tähän diagnoosiin eivätkä myöskään psykoosilääkkeet, iän myötä se paranee. ”Miksi mun sitten täytyy olla sairaalassa, jos kerta olen terve?”, hän ajatteli katkerana. Omahoitaja selittää kuinka juurikin hän käyttäytymisensä takia pilaa kaikki ihmissuhteensa, kuinka hän impulssivisuutensa takia ajautuu tilanteisiin jotka voisi jättää tekemättä. Ja kun ihmissuhde katkeaa, hän masentuu ja siitä seuraa itsetuhoisuus, jonka takia pääasiassa hän oli tällä hetkellä sairaalassa.
”Joo, mä tiedän sen”, hän mumisi itsekseen ja yritti samalla tihrustaa kännykästä paljonko kello oli. 22.24. Hän oli luvannut olla Osastolla puoli yhdeltätoista. ”Miksi Juhan täytyy olla just nyt yövuorossa?” hän mietti. Hän oli unohtanut täysin omahoitajansa työvuorot. Juhan äänikin oli ollut jotenkin niin käskevä. Hän pystyi sielunsa silmin jo kuvittelemaan minkälainen saarna sieltä tulisi kun hän astuisi suljetun oven toiselle puolelle.
Juha oli ollut Nooran omahoitaja siitä asti kun hän ensimmäisen kerran oli saapunut aikuispsykiatrian puolelle. Noora piti Juhasta paljon, hän pystyi kertomaan ajatuksensa hänelle mitään kaunistelematta, hän pystyi olemaan täysin oma itsensä Juhan edessä, eikä Juha ikinä nauranut hänelle, Juha kunnioitti hänen ajatuksiaan ja mielipiteitään, mutta samalla Juha oli myös jämpti omissa mielipiteissään ja kun Noora joskus sai joitain ”älynväläyksiä”, Juha kertoi kyllä mielipiteensä ja niitä Noora tavallaan pelkäsi, mutta myös kunnioitti. Ja tämän iltainen baarireissu oli taas yksi niistä monesta ”älynväläyksestä” joista Noora saisi myös kuulla kunniansa.
Hän hidasti askeltaan mitä lähemmäs Osastoa tuli, kiersi ison, kellertävän talon aikaa tappaakseen vielä ympäri, poltti muutaman tupakan ja katsoi ovessa olevaa tekstiä: ”Aikuispsykiatrian akuutti osasto B12” ja painoi ovikelloa.

”Tietenkin tuon idiootin pitää tulla avaamaan ovi”, Noora mietti kun Juha kaivoi avaimet taskustaan ja avasi oven. ”Katos, meidän neiti päätti kuin päättikin tulla takaisin.” Juha sanoi. ”No joo, mä ajattelin kiertää tuolta vähän kauempaa lenkin enkä huomannut ajankulua.” Noora tiesi heti ettei selitys mennyt läpi, käänsi Juhalle selän ja lähti omaan huoneeseensa. Juha tuli perässä. ”Missä sä oikeasti olit?” Noora mietti kuumeisesti samalla kun riisui ulkovaatteita, hän tiesi että Juha luki häntä kuin avointa kirjaa, oikeastaan oli turhaa yrittää valehdella mitään, Juha kuitenkin onkisi totuuden, miksi sille valehteleminen olikin näin helvetin vaikeaa? ”Kävitkö kaljalla?” Juha kysyi kun Noora näytti vaienneen. Noora päätti ottaa sen niin tutuksi tulleen teiniuho –roolin ylleen ja sanoi: ”Mitä se sulle kuuluu vaikka olisinkin käynyt?” ”Tule puhaltamaan.” Noora käveli Juhan perässä kansliaan ja Juha kaivoi alkometrin esiin. Noora puhalsi, 0.7 promillea. Luojan kiitos ei ollut enempää, hän ajatteli. ”Istu”. Noora istuutui kanslian toimistotuolille ja alkoi pyöriä tuolilla ympyrää koska tiesi sen ärsyttävän Juhaa. ”Mikä helvetin idea tämä taas oli?” Juha kysyi pientä suuttumusta äänessään. Noora päätti jatkaa teiniuhoa ja tokaisi: ”Mä saan tehdä vapaakävelylläni mitä lystään, se ei kuulu sulle!” ”Kyllä se valitettavasti kuuluu ja kai sä tiesit sen jo ensimmäistä kaljaa juodessasi että sulta lähtee taas vapaakävelyt vähäksi aikaa?” Noora tuijotti Juhaa ja kiukku alkoi tosissaan nousta pintaan. Kyllähän hän sen tiesi, että vapaudet taas lähtevät, mutta ääneen sanottuna se kuulosti niin lopulliselta. Ja vielä kun Juha sanoi sen. ”Et sä ole mikään lääkäri, et sä voi mun vapauksista päättää”. ”En voikaan, mutta luuletko sä oikeasti että kun Osaston lääkäri huomenaamulla kuulee tästä, niin se antaisi asian olla? Sä tiedät varsin hyvin, että Osaston sääntöihin kuuluu se, että kännissä ei Osastolle tulla.” ”Enhän mä edes ole kännissä” Noora yritti puolustautua. ”Puhalsit yli 0,5 joten se luokitellaan niin että olet kännissä”. ”Pitäähän mun joskus saada pitää hauskaa, täällä hajoaa pää kun tuijottaa valkoisia seiniä päivät pitkät.” ”Mutta sä silti tiesit että se on säännöissä kiellettyä.” ”No niin saatana tiesinkin!” Noora huusi samalla kun kiukku alkoi nousta sietämättömiin lukemiin.

Noora päätti kokeilla vanhaa hyvää kikkaa ja rauhoituttuaan sanoi: ”Mä haluan uloskirjoituksen.” Juha huokaisi ja pyöritteli päätään: ”Älä aloita. Älä tee tästä enää tämän hankalampaa. Sä tiedät varsin hyvin mitä päivystävä lääkäri tähän asiaan sanoisi.” ”Mä olen vapaaehtoisessa hoidossa, mä voin lähteä täältä koska haluan!” Noora selitti ja pelkäsi samalla. Pelkäsi sitä mihin se kaikki voikaan johtaa. Mutta roolista ei luovuta. ”Sä tiedät, että kun soitan päivystävälle, se laittaa sut tarkkailuun ja sen jälkeen sun on turha neljään päivään edes haikailla ulos.” ”Mutta ei sillä ole mitään kriteereitä pistää mua tarkkailuun!” ”Mitä sä siellä kotona tekisit?” Juha kysyi. ”En tiedä ja vittuako se sulle kuuluu, soita nyt vaan se saatanan päivystävä!” ”Sä kuitenkin satuttaisit itseäsi siellä jotenkin, eikös vain? Noora hei, eikö tämä ole jo niin moneen kertaan koluttu läpi ettei tämä enää kannata. Menisit nukkumaan ja huomenna pyytäisit Osaston lääkärin uloskirjoittamaan sut?” ”Soita nyt vaan se vitun päivystävä”. ”Okei, mä soitan, koska sulla on oikeus tavata päivystävä. Jos me oltaisiin jossakin muualla kuin sairaalassa, saisit kunnon selkäsaunan niin lopettaisit tällaiset älyttömän typerät jutut.” Juha kääntyi selin Nooraan päin, Noora tuijotti Juhan selkää ja toivoi että katse voisi tappaa. Samalla myllersi sisuskaluja, voisiko se oikeasti toteuttaa uhkauksensa? Tuosta ihmisestä ei ikinä tiedä, ei, ei se voi niin tehdä, Noora mietti ja meni omaan huoneeseensa odottamaan päivystävän saapumista.

Hetken päästä Juha tuli sanomaan: ”Päivystävä ottaa sut nyt vastaan”. Noora lampsi lääkärin vastaanotto huoneeseen ja istuutui pöydän toiselle puolelle. Kandi, hän päätteli, tälle on helppo syöttää ties mitä paskaa. ”Juha tuossa kertoi että sä haluaisit uloskirjoituksen? Minkä takia?” ”En mä halua enää olla täällä.” ”Miksi haluat lähteä keskellä yötä, mikset voi odottaa huomisaamuun kun tuttu Osaston lääkäri olisi sut uloskirjoittamassa?” ”Miksi odottaa aamuun, kun voisin lähteä nyt heti?” Noora yritti. ”Juha sanoi että tuossa mielentilassa sua ei saisi päästää kotiin.” ”Ei sitä idioottia tarvi kuunnella, mä meen vain kotiin nukkumaan.” Noora tiesi että tietenkin Juhan sana painaa enemmän kuin hänen ja kirosi Juhan jälleen maan alimpaan helvettiin. ”Nyt on kuitenkin juttu niin, että en voi uloskirjoittaa sua, koska omahoitajasi mukaan, omahoitajasi joka on tuntenut sinut monta vuotta, olet itsetuhoinen ja siinä mielentilassa että voisit tehdä itsellesi jotain, en uskalla uloskirjoittaa sua. On kaksi vaihtoehtoa. Joko jäät vapaaehtoisesti tai joudun laittamaan sut tarkkailuun.” ”Tännehän minä en vapaaehtoisesti jää!” Noora huusi, paiskasi oven takanaan kiinni ja meni omaan huoneeseensa.

”Oliko kaikki tämä nyt sen arvoista?” Juha kysyi samalla kun tuli toivottamaan hyvät yöt. ”Mä olen Noora aika pettynyt suhun. Mä luulin että sä olet päässyt tuosta lapsellisesta käytöksestä jo eroon. Tästä tulee taas hirveä paperisota. Neljä päivää tarkkailussa jonka jälkeen pitää miettiä jatketaanko pakkohoitoa vai saatko vapauttavat päätökset ja paperi pitää mennä vielä ylilääkärin allekirjoitettavaksi. Miksi sä Noora teet tätä?” ”Painu vittuun siitä” Noora mumisi peittojen alta. Kyllähän hän tiesi että näin tulee käymään ja hoitajille vain ylimääräistä paperisotkua, mutta hän oli edelleen sitä mieltä että sen minkä aloittaa täytyy viedä loppuun asti. Hän ei osannut lopettaa ajoissa. Nytkin hän olisi voinut päättää että jatkaa vapaaehtoispohjalta mutta kuinkas kävikään? Hän oli pettynyt itseensä. Kunpa Juha toteuttaisi uhkauksensa, olisiko siitä apua? Vaikka sillä hetkellä hän vihasi Juhaa, samalla hän tunsi olonsa turvalliseksi, oli joku joka oikeasti välittää.
Kuin vastauksena hiljaisiin mietteisiin Juha istui sängyn vieressä olevalle tuolille ja sanoi: ”Tiedätkö Noora, että aion nyt toteuttaa uhkaukseni. Sä käyttäydyt kuin mikäkin pahansuopainen kakara ja uskon pyhästi, että kunnon selkäsauna voisi hillitä tuota sun käyttäytymistä.” Noora tuli esiin peiton alta, tuijotti Juhaa niin kuin näkisi tämän ensi kerran. Noissa tummissa silmissä oli taas se päättäväinen ilme, ilme jonka Noora oli nähnyt useat kerrat ja josta Noora ei pitänyt. Tuosta katseesta tiesi, että valinnanvaraa ei ollut. ”Sä et voi. Et voi etkä saa.” ”Minä voin ja minä saan. Osaston lääkäri tietää tästä ja on antanut tälle siunauksensa. Samoin Mirva ja Jyri henkilökunnasta tietävät.” Noora tuijotti Juhaa silmät suurina. ”Et sä siltikään voi. Mä olen aikuinen ihminen! Mene nyt jo helvettiin ja anna mun olla!” ”Juuri tuota tarkoitan. Sun kanssa ei nykyään pysty edes keskustelemaan kun toivotat kaikki vittuun tai helvettiin. Tuohon sun kiroiluunkin on syytä puuttua, ei aikuiset ihmiset normaalissa keskustelussa sano toiselle noin. Alahan tulla sitten.” ”Mihin?” Noora kysyi edelleen Juhaa tuijottaen. ”Neukkariin. Se on tarpeeksi kaukana potilashuoneista, jos et pysty olemaan hiljaa.” ”Juha hei.. ei tämäniltainen nyt niin vakava asia ollut että siitä pitäisi selkään antaa. Eikö se ole jo tarpeeksi iso rangaistus etten pääse neljään päivään ulos edes lapsenvahdin kanssa?” ”Luuletko sä oikeasti, että joku henkilökunnasta alkaisi juosta sun perässä pitkin sairaala-aluetta?” ”No en ja sitä mä yritänkin sulle selittää että eikö se ole jo tarpeeksi iso rangaistus etten pääse ulos?” ”Ei ole. Nyt tehdään juuri niin kuin minä sanon. Mennään nyt. Älä pakota mua ottamaan kovia otteita.” Nooraa kiukutti. Ei Juha voinut tehdä sitä hänelle. Ja kuitenkin se voi. Ehkä olisi parempi totella, mutta… ”Mene kuule ihan itekses.” Noora paukautti, käänsi kylkeä ja odotti sydän pamppaillen mitä tuleman piti.

Juha huokaisi, nousi seisomaan ja rivakalla otteella otti Nooraa käsivarresta kiinni ja nosti tämän pystyyn, siirsi otettaan Nooran niskavilloihin ja lähti taluttamaan Nooraa kohti neukkaria. ”Osaan mä saatana kävellä itsekin!” Noora huusi kiukuissaan, mutta Juha ei päästänyt irti.
”Seiso siinä!” Juha sanoi ja otti itselleen tuolin ja käänsi tuolin niin että he olivat kasvotusten. ”Toivottavasti sä ymmärrät miksi mun täytyy tehdä tämä. Suhun ei tehoa mitkään muut rangaistukset ja olen edelleen varma että tämä tehoaa.” ”Mä en ole tehnyt mitään pahaa!” Noora yritti, mutta Juha keskeytti: ”Ai et vai? Tulet kännissä Osastolle vaikka tiedät että se on kiellettyä, hommaat itsesi tarkkailuun, kiroilet ja vielä viitsit väittää ettet ole tehnyt mitään pahaa?” ”No niin kun en ole!” ”Olen vahvasti eri mieltä. Seuraavaksi otat housut pois ja tulet makaamaan tähän polvien päälle. Nyt heti.” Noora huomasi Juhan äänessä pientä suuttumusta siitä kun hän ei totellut ja tuo katse.. ”Nyt HETI.” Tuo pelottavan rauhallinen ääni sai Nooran entistä kiukkuisemmaksi. ”Painu vittuun” Noora sanoi ja aikoi lähteä huoneesta mutta Juha oli nopeampi.
Nooran mielestä liian nopealla ja kevyellä liikkeellä Juha sai hänet polviensa päälle, housut ja alushousut putosivat nilkkoihin. Noora mietti miksi hän oli vaihtanut farkut college housuihin päivystävää odotellessa. Enempää hän ei ehtinyt miettiä kun ensimmäinen isku tuli. Noora heitti ilmoille kaikki kirosanansa mitä siihen ikään mennessä oli oppinut, jolloin iskuihin tuli vain yhä enemmän ja enemmän voimaa. Raivo nousi pintaan, hän rimpuili minkä voimiltaan jaksoi, mutta Juha oli voimakkaampi ja sai Nooran pysymään aloillaan. Hän huusi, enemmän nöyryytyksestä kuin kivusta. Pikkuhiljaa lyönnit alkoivat sattua liikaa, raivo oli kaikonnut, tilalle tulivat kyyneleet ja anelut lopettamisesta.
Juha huomasi tämän ja lopetti. Hän nosti Nooran ylös, katsoi tätä läpitunkevasti suoraan silmiin ja kysyi: ”Joko alat ymmärtämään miksi tämä on välttämätöntä?” ”J-joo, kyllä mä ymmärrän. Voinko mennä nyt?” ”Et. Rangaistus ei ole vielä ohi.” Noora tuijotti Juhaa. Ei tämä voinut olla tosissaan. Ei hän kestäisi enempää. ”Äskeinen oli rangaistus siitä että tulit kännissä Osastolle, vaikka et kaatokännissä ollutkaan. Seuraava rangaistus tulee siitä, että tieten tahtoen ajoit itsesi tarkkailuun vaikka olisit sen voinut välttää.” ”Juha kiltti, mä myönnän että toimin typerästi, mutta…” ”Nyt ei enää muttakunit auta. Nojaa tuon pöydän päälle. HETI.” Noora päätti että nyt on parempi totella ja pitää suu tiukasti kiinni vaikka mieli tekikin esittää eriävä mielipide. Juha irrotti vyön housuistaan. Ei perkele, Noora ehti ajatella kun ensimmäinen isku osui vasempaan pakaraan. Kipu oli niin sietämätön että Noora parkaisi. Juha piti lyöntien välillä pienen tauon että Noora ehtisi valmistautua seuraavaan iskuun. Kahdenkymmenen iskun jälkeen Nooran silmistä valuivat kyyneleet vesiputouksena, hän aneli ja rukoili Juhaa lopettamaan. ”Anteeksi, en mä enää koskaan tee niin kuin tänään. En enää juo kun olen Osastolla enkä hommaa itseäni tarkkailuun, oikeasti Juha, ei enää..” Juha pyysi Nooraa nousemaan ylös ja seisomaan häneen päin niin että Noora joutui katsomaan hieman ylöspäin. ”Tämä riittää tällä kertaa. Uskon että olet oikeasti pahoillasi, mutta varoitan, jos sama tapahtuu vielä jatkossa, tämä oli vain esimakua seuraavaan kertaan verrattuna.” Noora painoi päänsä, pyysi vielä kerran anteeksi, varmuuden vuoksi ja kysyi saisiko hän nyt lähteä. Juha antoi luvan.

Noora kaivautui peittojen alle ja kävi tilanteen mielessään läpi. Ehkä Juha oli ollut oikeassa, ehkä häneen ei tehonneet muut rangaistukset mitä Osastolla oli tarjolla, ehkä hän tarvitsi piiskaa pysyäkseen oikealla tiellä. Nooraa harmitti seuraavat tulevat päivät kun hän joutui olemaan sisällä, mutta ajatteli että olihan hän senkin ansainnut. Noora mietti Juhan viimeistä lausetta: ”…vain esimakua seuraavaan kertaan verrattuna.” Noora päätti hiljaa mielessään että seuraavaa kertaa ei vähään aikaan tulisi ja viimeinen ajatus ennen nukahtamistaan Nooralla oli: ”Mulla on paras omahoitaja minkä tässä talossa voi saada.”




Juha oli seuraavat päivät valvontavapaalla ja kun Juha tuli neljäntenä päivänä töihin, hän oli oikein tyytyväinen Noorassa tapahtuneessa muutoksessa. Kun omahoitaja keskustelu oli lopuillaan, Juha sanoi: ”Uskon, että tarkkailun jälkeen saat sen uloskirjoituksen jos haluat. Mietin vain, että miten elämäsi alkaa sujua, lipsahtaako se taas niihin iänikuisiin baarireissuihin ja kerroit silloin viimeksi kun täällä olit, että koulullasi he uhkaavat sinua potkuilla poissaolojen takia. Mietin, että jatkuuko toisten ihmisten pompottelu jolloin saat taas suksesi ristiin liian monen ihmisen kanssa, mietin, mitä voisin tehdä asian hyväksi että pysyisit näiden seinien ulkopuolella. Tulin siihen tulokseen että jatkan kasvattajanasi…” ”Mikä vitun kasvattaja?” Nooralla nousi niskakarvat pystyyn jo pelkästä ajatuksesta. ”Ai niinkö että sä alkaisit kyttäämään mua siviilissäkin?” ”Jos noin haluat asian ilmaista, niin kyllä” Juha sanoi taas sillä ärsyttävän rauhallisella äänellä. ”Tulen tapaamaan sua ensi viikon torstaina, kai se sulle sopii?” Juha kurtisti kulmiaan ja Noora sopersi ”Joo, kai.” ”Hyvä, nähdään sitten.”

Osaston lääkäri teki Noorasta vapauttavan päätöksen ja Noora lähti Osastolta kohti omaa kotiaan. Päässä vilisivät tuhannet ajatukset ja taas se vanha piru nosti päätään hänen olkapäällään ja sai Nooran päähän ajatuksen: ”Ei se ole tosissaan.”